Taitamaton taiteilija

Jos osaisin maalata, ostaisin sinistä, punaista ja vihreää, ja maalaisin tämän maiseman. Mutta ensin kaikki värit pitäisi kuluttaa ja haalistaa, ennen kuin tämän maiseman voisi, melkein puolihuolimattomasti, pyyhkäistä kankaalle. Taivas on sininen. Siihen ei tarvita valkoista pilviksi, se on yhtä sineä laidasta toiseen. Sitten maalaisin hiekan. Se on punainen kauttaaltaan. Päälle ripottelisin kerroksen haalean vaaleaa, auringonpolttamaa vihreää. Ehkä muutaman epämääräisen muodon kuumuuden väreilyssä, tuherruksia pensselin kärjestä.

Ja niin minä tämän maiseman usein näen, bussin ikkunasta astioita tiskatessani, ulkona pyykkiä ripustaessani, keinutuolissa vauvaa imettäessäni. Maisema on vain värejä, katseeni liian huolimaton, mieleni väsynyt.

Mutta tuohon tasaiseen taustaan syntyy päivän mittaan yksityiskohtia: lapsi tuo näytille pullean toukan, ihastelee ja ihmettelee. Päiväkävelyllä joku näkee kirkkaanvärisen kuningaskalastajan, ja luettelee siinä näkemänsä värit. Toinen jatkaa päättäväisesti kyselyä: Miksi sen nimi on kuningaskalastaja? Onko se hyvä kalastamaan? Miksei sitä kutsuta kunigatarkalastajaksi? Yksi vannoo olevansa maailman paras kalastaja, kuin kuningatarkalastaja konsanaan. Tie on täynnä jälkiä. Dingoa, hevosta, villisikaa, goanna-liskoa jäljitetään. Lapsi maalaa hevosen tarinassaan valkoiseksi, sitten ruskeaksi. Possu on kieritellyt mudassa. Lisko ei enää olekaan goanna vaan sinikielinen skinkki. Puusta valuva pihka on tyttären kertoman mukaan oranssia. "Kiiltää kuin timantti", lisää toinen. Minä en huomannut, olin kävellä maisemani, elämäni ohi.