Me mennään bussilla!

Me mennään bussilla!

perjantai 9. syyskuuta 2016

Syyttömänä syntymään...

...ja monesti siinä maassa pysytäänkin. Minulla on tietysti rakas, hieman kaihoisa, tunneside Suomeen, mutta moneen muuhunkin maahan olen Australian sisällä ehtinyt rakastumaan. Ja niitä maita ja mantuja täällä riittääkin, vaikka monet alkuperäisväestön maannimet ovat jääneetkin uudisasukkaiden mukanaan tuomien paikannimien varjoon. Vaan ei Borroloola. Ja tuota linkkiā klikkaamalla löytyy yhdenlainen kuvaus Borroloolasta, jos oikein kiinnostaa. Minulla on tapana suhtautua paikkoihin niin suurella tunteella, ettei minusta ole matkakertomuksen kirjoittajaksi, mutta onneksi näitä lehtiartikkeleita on internetti pullollaan! Hienoisista näkemyseroista kiistelemätta tuosta reilu kymmenen vuoden takaisesta artikkelista saa aika hyvän käsityksen siitä, miltä Borroloola ekakertalaiselle näyttaa. Sydney Morning Herald -lehdessä julkaistu juttu kuvaa Borroloolan juuri niin latteana kuin maisema bussiparkistamme. Puskapalojen jäljiltä hiiltynyttä maisemaa, punaista pölyistä hiekkaa ja paikalliset, jotka eivät toivota tervetulleeksi ihan ensi näkemältä.

Mutta meillehän tämä onkin jo toinen visiitti Borroloolaan. Ympäristöstä löytyy karua kauneutta, tähtitaivas on loistavampi kuin missään muualla, työtarjoukset ovat osoittautuneet hedelmällisiksi,
ja viime vuonna alkuun laitetut ihmissuhteet ovat kasvaneet lämpimiksi, vahvoiksi ystävyyssuhteiksi. Lemmikkikin on taas mukana kuvioissa. Nyt on helppo sanoa, että kannatti katsoa tähän suuntaan toisenkin kerran!

Vaikka maantieteellinen sijainti on haastava- lähimmät kunnon ruokakaupat ovat 400 kilometrin päässä, ja miehen työprojektia varten pitää materiaalit tilata melkein tuhannen kilometrin takaa - Borroloola osaa myös antaa. Vanhanajan vaihtotalous pitää meidät lihoissa, ja minä saan lepoa ruuanlaitosta, kun mies kokkaa kengurut, merilehmät ja kilpikonnat. Kalasta ei ole puutetta, kun itse kalastaa, ja 500 dollarilla saa lähitilalta kokonaisen naudan teurastettuna. Tätä menoa menoa minusta tulee (taas) kasvissyöjä!

Tie on pitkä ja kuoppainen, mutta mieluinen. Ei tämä paljon siitä tutummasta murheellisten laulujen maasta eroa. Kuuntele.

'Road kill' come dinner. Yhdestä kolarista monta kengurumuhennosta.

Kovin näyttää kurjalta nämä lenkkipolut.
 
Usein maisemaa kehystää piikkilanka-aita...

...korkeat aidat ja portit...


...eikä aidan raosta edes pilkistä minkäänlainen paratiisi.

Myrkkykäärmeiden ja rupisammakoiden lisäksi olemme urhean rottakoiramme ansiosta nähneet (onneksi jo kuolleita) rottia...

...ja naapuripihaa koristaa näin iloiset piirustukset.

Mutta pinnan alla on kaunista ja hyvää. Pääsimme kannustamaan (ja mainostamaan!) ystäväämme paikallisvaaleissa...

...lapset ovat saumattomasti sulautuneet vanhaan ystävien verkostoon...

...ja pienimmästä on kehittymässä nelivetoautojen harrastaja. Hän ei tiedä mitään parempaa kuin kunnon puskakyydin!

Auton lava taipuu moneen muuhunkin; siellä kokataan ja nautitaan pikku piknik...

...kun on saatu lähiliha ensin pakkaseen.











tiistai 16. elokuuta 2016

Kuka pelkää?

Kuka pelkää?
Pelottaako villieläimet, liikenneonnettomuudet, väkivalta, maailman julmuus?
Pelottaako?
"Kuka pelkää mustaa miestä", vieraita kasvoja, kasvottomia miehiä?
Pelottaako murtovarkaat, kylähullut, ihmisen mieli?

Kirjoittaminen on viime kuukausina ollut vaikeaa, melkein mahdotonta. Uinuimme Kakadun siiven alla, lintukodossa, kunnes mukavuus muuttui levottomuudeksi, turhautuneisuudeksi. Tarvittiiin muutosta.

Muutos ei tullut helpolla, ei se koskaan tule. Ensin iski epävarmuus: Kannattaako jättää varma työpaikka ja hypätä tuulen kuiskimien tarjousten perään?

Sitten pelotti koko muuttamisen mahdottomuus logistiikan kannalta: Miten kuljetamme bussin, kaksi henkilöautoa ja pikkupaatin lähes tuhannen kilometrin päāhän? Miten matkasta suoriutuu äiti, joka ajaa nykyään jo mielellään henkilöautoa, mutta ei halua hinata perässä edes peräkärryä? Miten jaksaa matkustaa yksivuotias, joka ei pysyisi paikallaan minuuttiakaan?



Romuttuiko auto, vai romahtiko illuusio omasta täydellisyydestä?

Kuka piileskelee naamioiden takana? Nimettömät. Kasvottomat. Byrokraatit? Vai omassa päässä luodut salaliittoteoriat?

Iskeekö myrkkykäärme varoittamatta, vai onko pelko mielen harhaa?

Pelottaako, kun eteen avautuu vieras tie?

Onko vieras vihollinen vai ystävä, sen voit usein päättää itse.

Teetkö tilaa syliisi ja sydämeesi pienelle, heikolle, hylätylle?

Uskallatko hypätä vieraaseen bussiin tai tarjota kyydin reissaajalle?


Levitä siipesi ja lennä pelkojesi yli.

Käytännön asioista selviää aina. Yksi auto romuttui, ja se jätettiin ruostumaan lähimmälle kaatopaikalle. Yhtä kulkuneuvoa ja peräkärryä kevyempänä matka jatkui, vain mieli järkkyi. Kuinka vaikeaa onkaan joskus hyväksyä oma epätäydellisyytensä! Mutta kun siinä onnistuu, elämä jatkuu yhtä suurta taakkaa kevyempänä.

Mina niin tykään haastaa itseäni ja muita. Haastan sinut kohtaamaan pelkosi, epävarmuutesi, heikkoutesi. Anna mennä!

maanantai 4. heinäkuuta 2016

Pikapäivitys

Australiassa alkoi tänään Naidoc-viikon juhlinta. Ohessa kuvia.

Yksi keräsi aarteekseen villihanhen sulkia...

...Ja niitä riitti. Jos jollain oli kana (tai hanhi) kynittävänä, niin käsiksi vaan!

Nämä olivat jo valmiita nuotiolle paistumaan. 

Jos ei hanhi maistu, niin vesipuhveliakin oli tarjolla auton lavallinen.

Tytöt saivat oppia korin pudontaa...

...vaikka sitä ennen piti riipiä aika kasa  pandanus-palmun lehtiä suikaleiksi.

VIP-passilla (=paikallisella kontaktilla) pääsimme backstagelle tutustumaan wallabinpoikaseen...

...joka asuu orpokodissa keinoemon pussissa. Emo oli jäänyt liikenteen uhriksi.







lauantai 12. maaliskuuta 2016

Alivuokralaisia, kaikenlaisia

Bussin takaosa, jossa männävuosina kulki matkustajien rinkat ja matkalaukut, on nykyään "isin autotalli" (lasten mukaan). Autoa sinne ei mahdu, mutta paljon muuta tavaraa kylläkin: lukematon määrä aurinkokennoihin liitettyjä akkuja, arkkupakastin, pyykkikone ja -kori, juomavesisäiliö, ainakin kaksi pakkia (täynnä jos jonkinlaista roinaa työkalua), tikapuut, toinen bussin vararenkaista, ja ajoittain myös säilykkeitä ja muita ruoka-aineita, joita ostamme varastoon kaupungissa käydessämme.

Näiden ruoka-aineiden houkuttelemana muutama viikko sitten pari toiveikasta alivuokralaista päätyi räpsän kautta roskiin, mutta nyt meillä on uusi, toisenlainen: pyton. Matelijoista kiinnostunut 7-vuotiaamme kurkki liskojahdillaan sattumalta bussin alle, ja suurella riemulla todisti nähneensä käärmeen. Isi hyppäsi vaistomaisesti metrin sivuloikan kauemmas, lapset sen sijaan maastoutuivat bussin viereen tutkimaan liskoa kuristavaa käärmettä tarkemmin. Kaikesta huomiosta - ja metelistä - hämmentynyt käärme höllensi otettaan sisiliskosta, ja palasi takaisin bussin korin turviin.
Lisko haukkoi henkeään aika tovin (niin pitkään, että hautajaissuunnitelmat lähtivät jo käyntiin), mutta toipui kuin toipuikin, ja vilisti lasten helpotukseksi käärmeen ulottumattomiin. 

Voitte siis varmaan arvata, mitä meidän kotona tänään yhteisvoimin opiskeltiin! Internetin ja lukuisten luontokirjojen kautta tutuksi tuli tämän "oman" käärmeemme - Children's python - lisäksi harvinaisempiakin pytoneita: Olive python ja Oenpelli python. Samalla piti rajata pois mahdolliset myrkkykäärmeet (Brown snake, Whip snake, Death adder, Taipan) - näitä täällä Australiassa riittää! Ja kaiken tutkimisen kautta tuli maanantaiksi sovittua tapaaminen Kakadun luonnonpuiston uhanalaisten eläinten tutkijan kanssa, joten sen päivän lukujärjestys tuli tällä kertaa suunniteltua kuin itsestään. 

Aina ei meidän käärmekohtaamiset ole olleet näin miellyttäviä, vaikka ne Australiassa asumieni vuosien aikana onkin onneksi laskettavissa yhden käden sormilla. Seitsemisen vuotta sitten ruusukakaduherramme löytyi häkistään pelkkänä pullistumana jättiläismäisen pytonin varressa. Mies ei ehtinyt edes töistä sinä iltana kotiin, kun käärme ennen niin iloisesti puhuvine papukaijoineen oli kadonnut pimenevään iltaan. Toisella kertaa hyssytin vauvaa rattaissa päiväunille kuivassa autiomaassa, kun jouduin seuraamaan yhtä Australian myrkkykäärmeistä - King Brown - nielemässä liskoa sisuksiinsa. Mutta nämä kohtaamiset onneksi arjessa unohtuu, eikä uuden alivuokralaisen löytyessä onneksi ensimmäisenä iske paniikki. (Vaikka kerran viaton pyton saikin lapiosta, kun se käärmepelkoisen ystävättären toimesta hätäisesti tunnistettiin myrkkykäärmeeksi.)

"Vaikeinta elämässä on valitseminen", sanoo viisas sananlasku, ja näitä valintoja mahtuu jokaiseen päivään. Välillä menee pieleen, mutta onneksi elämä tarjoaa uusia mahdollisuuksia joka päivä.

Eivät ole metsästäjiä nämä tytöt, vaan kova halu olisi pitää käärmettä sylissä

Alivuokralainen

Kotiovelta suoraan saalistamaan

Päivän paras paikka 

Pienin seuraa mieluummin tilannetta turvallisesti lasin takaa

torstai 11. helmikuuta 2016

Minun Australiani

Australia on...
Sydneyn oopperatalo, suuri koralliriutta, punainen aavikko ja Uluru.
Kengurut, koalat, vesinokkaeläimet ja myrkkykäärmeet.

Australia on suuri ja paljon, mutta minulle se on nyt tätä:


Kävelyretkiä kuumuudessa

Nourlangie Rock

Nabulwinjbulwinj...

...jota on ilmeisesti syytä varoa.
Ne yllämainitut kengurut...
...ja kallioita kiipeilevät wallabit.

Monsuunisateiden herättämät luonnonkukat...

...ja hiljalleen vihertyvät savannit.

Kiveen kerrotut tarinat...

...ja taidenäyttelyt.

Suuret taivaat...

...ja pienet ihmiset.



Tämä on minun Australiani. Nyt.

tiistai 9. helmikuuta 2016

Merkittäviä päiviä

Minun lapsuudessani syntymä- ja nimipäiviä juhlittiin lähes poikkeuksetta. Kaverit ja sukulaiset kokoontuivat kakkukaffelle, ja usein muistettiin naapureidenkin nimipäivää. Ainakin siinä oli hyvä syy istahtaa hetkeksi alas keskellä päivää, syödä herkkuja ja juoda kupillinen jos toinenkin pannukahvia.

Oman perheen kesken juhlittiin toisen nimen päivääkin - pientä juhlaa arjen keskellä! Jälkeenpäin ajateltuna se on vahvistanut sukujuurieni tuntemista: se sai minut aina kuvittelemaan isomummoni elämää, vaikka edes äitini ei ollut koskaan saanut tavata mummoaan. Suvussa kulkevat nimet pitävät elossa jo edesmenneet mummot, mummut, papat ja vaarit, vaikkei heitä olisi enää. Lapsillanikin on suomalaisia nimiä, jotka kertovat oman sukumme tarinaa tai merkittävää suomalaista historiaa. Jospa sillä verukkeella Kalevalakin tulisi tutuksi, kun pojalla on sieltä kumpuava nimi? Toisen nimi viittaa urheaan kuninkaalliseen, ja tyttöjen nimet kertovat isoäitien ja -tätien tarinaa.

Australiassa asuessa nimipäivien vietto on jäänyt, kun suomalaista kalenteria ei tule joka päivä seurattua. Osasyynä taitaa olla myös se, ettei täällä ole perhettä, jota kutsuisi näihin ihastuttaviin kissanristiäisiin. Syntymäpäivätkin vietämme yleensä keskenään, jollei sitten satu lasten kavereita tulemaan muutenkin kylään.

Jos viime vuonna juhlittiin 5-vuotiasta yhdellä Sydneyn upeimmista rannoista, tänä vuonna kuusi kynttilää puhallettiin Kakadun luonnonpuistossa. Kaikkea kaunista rakastava kuusivuotias toivoo joka kerta kynttilöitä puhaltaessaan omaa hevosta - mielellään useampaa, että siskotkin pääsisivät ratsastamaan. Ehkä joskus! Onneksi muitakin mielenkiinnon kohteita löytyy: vuodessa tytöstä on tullut vahva uimari ja taitava snorklaaja.

Vaikka ei auttaisi uimataitokaan näissä Kakadun luonnonpuiston krokotiilivesissä. Hiljattain vietettiin maailman suo- ja kosteikkoalueiden merkkipäivää: tällaisillekin tärkeille asioille on hyvä nimittää oma päivä - ainakin se antaa kotiopettajattarelle hengähdystauon, kun lapset tutustuvat muualla järjestettyihin aktiviteetteihin.

Hevoshaave elää tänäkin syntymäpäivänä.

Suoalueita lähtisimme mielellään tutkimaan tällaisella ilmatyynyaluksella. 3-vuotias oli vaikuttunut moottorin jylinästä.

Kansallispuiston erävahdiksikin voisi pyrkiä, jos mopo ei karkaa.

Sillä aikaa isi metsästää miljoonan dollarin barramundia ihan oikeissa kosteikoissa. Barramundit kiersivät tällä kertaa kaukaa, mutta krokotiilit näyttäytyivät.


Mamukala-suo