Ruokakulttuurista

Minä heräsin tänä aamuna curryn tuoksuun. Mies oli ilmeisesti herännyt nälkäisenä, ja söi aamiaiseksi mahan täyteen riisiä ja currykanaa. Ei ehkä aamiainen minun makuuni, mutta minäpä tarvitsenkin kupin tai kaksi vahvaa kahvia ennen kuin olen edes tarpeeksi hereillä syödäkseni mitään. Aamiainen on toki tärkeä ateria, mutta suomalaiseen ruokakulttuuriin ei yleensä kuulu lämpimät ruuat (paitsi ehkä puuro), vaikka aamiaispöydästä monenlaista särvintä leivän päälle löytyisikin.

Leivän, niinpä niin. Se jokapäiväinen leipä, joka täällä Australiassa on kovin usein vaalea paahtoleipä. Kunnon ruisleipää ei näillä taajuuksilla löydy kaupasta ollenkaan, ja muuta kuin ihan valkoista leipääkin on huonosti saatavilla. Aussit syövät usein aamiaiseksi paahtoleipää, ja monella levitteenä on Vegemite (oluenvalmistuksen hiivajätteestä valmistettu levite). Omanlaisensa makuelämykset kaikissa kulttuureissa siis.

Monet ruokaperinteet ja tuotteet, Vegemite mukaanlukien, juontavat tietysti juurensa aikaan, jolloin yltäkylläisyyteen ei ollut varaa, ja kaikki ruoka-aineet käytettiin hyväksi. Kun eläin teurastettiin, siitä ei hevillä heitetty mitään hukkaan, vaan kaikki hyödynnettiin eri muodoissa ruuaksi. Niin kuin Suomessa esimerkiksi veriletut ja sianpääsyltty, tai fidziläisen mieheni perheen herkut: kananjalat (ei siis ne reisipalat, vaan varvasosa!) ja kanan sisäelimistä valmistettu curry. Aboriginaalit taas syövät kengurusta hännänkin suurena herkkuna.

Muutenkin, kun itse pyydystää tai teurastaa eläimen, siitä valmistettuun ruokaan suhtautuu ihan eri tavalla. Minulla se tarkoittaa pienen pientä palaa kurkussa, jos joudun syömään lihaa, jota olen sitä ennen katsonut silmästä silmään. Minun laittamieni liharuokien raaka-aineena on tästä syystä useimmiten jauheliha: mahdollisimman jalostettu lihatuote, jonka alkuperä on melko helppo unohtaa. Mies käyttää ruuanlaittoon mielellään tuoreita aineksia, eikä ole ollenkaan tavatonta, että meille tuodaan läheiseltä karjatilalta lihaa. Tai niin kuin eilen, miehet menivät pyydystämään yhden itse. Täällä meren lähellä syömme myös kalaa aina kun sitä on saatavilla, tuoretta ja paikallista! Tykkään kovasti tuosta lähiruoka-ajattelusta, ja vaikka joskus ikävä kirvelee suomalaisten marjojen perään, niin ne Kiinasta matkustaneet pakastemustikat ovat monessakin mielessä kovin heikko korvike. Jos marjoissa hävitään, niin tuoreita hedelmiä on täällä onneksi aina saatavilla, sesonkien mukaan. Joulua ja mangokautta odotellessa!

Curry kilpikonnaa...

...pannuleipää...

...ja lähiruokaa. Minä olin silti tyytyväinen, että kuvan otti joku muu, eikä se edes ole kovin selkeä. Vaikka onhan se niinkin, että ruokaa on otettava sarvista, jos sitä meinaa syödä.

Jinibakin sai herkkunsa.