Me mennään bussilla!

Me mennään bussilla!

tiistai 31. maaliskuuta 2015

Koditon on onneton?

Minä olin pienenä kovin kiinnostunut eläimistä kuten kilpikonnat ja etanat, koska ne kantavat kotia mukanaan. Asuntovaunut ja matkailuautot ovat aina viehättäneet minua samasta syystä, ja kykenemättömyyteni minimalistiseen sisustukseen ja hyvään järjestykseen "normaalissa" kodissa on aina ajanut minua pieniä koteja kohti, joissa kaikelle on oltava paikkansa, eikä turhaa krääsää voi hamstrata. Eikä se tavarasta luopuminen silti helppoa ole! Muutama kuukausi sitten myimme ja annoimme pois suuren osan omaisuuttamme, huonekaluja ja muuta, ja varastossa on vain pieni määrä tunnearvoltaan merkittäviä tavaroita. Ja silti tuntui haikealta pakata niitä pois!

Me emme koe olevamme kodittomia, koti kulkee mukana, ja maantieteellinen kiinnekohta löytyy pienen tontin muodossa Queenslandissä, mutta kuka sitten on koditon? Tänään viimeksi puhuin keski-ikäisen naisen kanssa, joka on asunut henkilöautossa vuoden. Yöksi hän pysäköi johonkin puistoon tai parkkipaikalle, päivänsä hän viettää kuin kuka tahansa muukin. Ei hän onnettomalta vaikuta, ei päihderiippuvaiselta, hakee parhaillaan töitä, vaatteet on puhtaat, ja keskustelu välillämme kävi vaivattomasti. Hän saattaa olla koditon (ilman pysyvää osoitetta), mutta minun pienen mieleni kriteerejä kodittomalle henkilölle hän ei täytä. Ehkä kodittomuus voi olla myös valinta?

Olemme useampaan kertaan törmänneet myös vähän tyypillisempään kodittomaan pariskuntaan: alkoholi maistuu tuureissa (silloin kun siihen varaa), asunnon menettivät vuokrarästien takia, ruuan hakevat kuulemma usein ruokapankista. He ovat asuneet autossaan useamman kuukauden, olleet koko tämän ajan jonotuslistalla kaupungin vuokra-asuntoon, ja nyt kuulemma vihdoin pääsevät muuttamaan tällä viikolla. He ovat identifioituneet kodittomiksi, omaksuneet sen roolin, oli kodittomaksi päätyminen sitten oma valinta tai ei.

Suomen ja Australian kaltaisissa maissa ei onneksi kodittomuutta ole siinä merkityksessä kuin Paul Simonin kappaleessa. Kuunnelkaapa.


Koti voi olla missä muodossa vaan. Tapasimme tuttuja, joiden väliaikaisena kotina oli vanha asuntovaunu kuorma-auton lavalla.

Ihan mihin vaan ei kannata kotiaan pysäköidä yöksi - ja moni muukin asia näyttää olevan kielletty.


lauantai 28. maaliskuuta 2015

Phantom

Eilen kirjoitin meidän koulubussista, tänään sen toisesta ulottuvuudesta.  Bussin lempinimeksi on nimittäin muodostunut aavebussi. Ja englanniksi siitä on tullut varsin virallisen kuuloinen nimi: Phantom of the roads. Bussi on niin iso, että nimi tuntuu lähinnä vitsiltä: eihän sitä voi olla huomaamatta! Mutta toisaalta, "You see me, you miss me" pitää paikkansa, sillä yhtenä hetkenä me ollaan jossain, ja seuraavana häivytty kuin tuhka tuuleen. Oliko se iso valkoinen bussi totta ollenkaan, vai jonkinlainen aavebussi vain?

Nimi tuntui oikein sopivalta, kun mietimme nimeä englanninkieliselle blogille, mutta en minä silloin tiennyt, että Phantom viittaa johonkin muuhunkin, nimittäin Mustanaamio-sarjakuvaan! Miehellä oli taas ollut nimen omaan tämä sarjakuva mielessä kun puhuttiin bussin nimestä, hän kun luki sitä englanniksi pienenä poikana. Minä opin uusia juttuja: "the ghost who walks" ja Mustanaamion kaverit "Devil"-koira ja "Hero"-hevonen. Nyt meidän moposkootteria kutusutaan tietenkin Mustanaamion hevosen nimellä. Muistaako kukaan näiden eläinhahmojen nimiä suomeksi? Minä en muista Mustanaamiosta mitään muuta kuin pääkallosormuksen, olin lapsena enemmän kiinnostunut Jaska Jokusesta kuin supersankareista. Mutta olisiko sitten isoveli joskus pelotellut Mustanaamiolla, kun kuitenkin jotain tarinasta muistan? Hän luki sarjakuvaa monena kesänä mummolassa, vanhemman serkun jäljiltä niitä ja Korkeajännityksiä oli siellä aika läjä.

Vielä on suomenkielinen nimi mietinnässä bussilla, vaikka tälle blogille helposti nimi löytyikin vanhan englantilaisen TV-sarjan nimeä mukaillen. Rakkaalla lapsella on kuitenkin monta nimeä, joten tälle lempeälle jättiläiselle, meidän valkoiselle talolle, otetaan mielellään nimiehdotuksia vastaan!


Mustanaamio, Fantomen...

...ja Phantom iltavalaistuksessa














torstai 26. maaliskuuta 2015

Koulubussi

Meidän bussi on paitsi kulkuneuvo ja koti, myös koulu. Nyt jo kolmatta vuotta opimme lasten kanssa kotona. Vanhin kävi esikoulun lähikoulussa, ja sen jälkeen päätimme kokeilla kotiopetusta. Se on Australiassa yllättävän yleinen vaihtoehto julkisille ja yksityisille kouluille, joiden taso vaihtelee aika paljon. Kotiopetuksessakin on ainakin kaksi vaihtoehtoa: voi noudattaa valitsemansa koulun etäopetusohjelmaa, jolloin kaikki materiaalit, kirjat ja muut kuuluu samaan pakettiin, tai voi laatia oman opetussuunnitelman lapsen tarpeiden ja kiinnostuksenkohteiden mukaan. Tässä tapauksessa opetussuunnitelman lisäksi tulee lähettää vuosikatsaus opintonäytteineen, joiden perusteella kotiopetusoikeus voidaan myöntää taas seuraavaksi vuodeksi. Voi olla että nämä vaihtoehdot kuulostavat sekavilta ja kotiopetus monimutkaiselta, mutta käytännössä se on kaikkea muuta! Ainakin jos asuu tien päällä, ja uuden oppimiseen tarjoutuu tilaisuuksia kuin huomaamatta.

Eilen ostettiin uusi kaasu-uuni bussiin. Voi sitä riemua, kun tytöt alkoivat suunnitella mustikkapiirakan, leivän ja kakkujen leipomista! Innostusta riitti jopa omien reseptien kirjoittamiseen, kolme vanhinta kykyjään vastaavalla tavalla joko kirjoittaen tai numeroita ja kuvia hyväksikäyttäen. Siinä tuli huomaamatta tehtyä päivän kirjoitusharjoitus, ja oppivat siinä samalla ymmärtämään mittoja ja määriä. Tänään tytöt löysivät ulkoa parittelevat yöperhoset, joista riitti kovasti hupia, mutta samalla tuli käsiteltyä muutama biologian perusasia. Vanhemman pitää vaan yrittää olla tilanteen tasalla, vastata kysymyksiin, ja tarpeen tullen ottaa asioista selvää. Kun ollaan matkalla, lukemista riittää aina ja kaikkialla. Muistomerkit, tienviitat, turistioppaat, jne. Paljon käydään tietysti kirjastoissa myös, ja luetaan kotikirjaston suosikkeja. Matkalla tulee usein luettua karttaa, ja matkailu tarjoaa myös mahdollisuuden oppia ymmärtämään aikaa ja etäisyyksiä.

Lapset oppivat aina, kaikkialla, koko ajan. Koulussa, kotona, matkoilla. Meille tämä matkalla oppiminen tuntuu sopivan, minä saan viettää paljon aikaa lasten kanssa, ja voimme oppia yhdessä asioista. Ja toistaiseksi lapset ovat vielä niin nuoria, että viihtyvät hyvin toistensa seurassa, eivätkä kaipaa "parasta kaveria": leikkikentillä ja uimarannoilla syntyneet lyhyet ystävyyssuhteet tuntuvat toistaiseksi riittävän. Näin mennään koulubussilla nyt, ja tilanteen mukaan muutetaan suuntaa tai haetaan uusia vaihtoehtoja.


Parittelevat yöperhoset ihmettelyn aiheena

Ristisanatehtäviä täyttämässä, aiheena tällä kertaa Redcliffen seutu


Toiset ottaa rennosti sillä aikaa kun innokas esikoululainen tekee omavalintaisia tehtäviä



keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Hyvä syy lisääntyä

Luinpa eilen terveysuutisista, että yli 35-vuotiaat perheettömät ihmiset eivät syö tarpeeksi vihanneksia. Eivät osta, eivät laita ruuaksi, eivätkä syö. Ja jos minulla ei olisi perhettä, kuuluisin varmasti tähän ryhmään minäkin. Uutisena tämä nyt ei ole kovin kummoinen julistus sinänsä, mutta minulle, viiden lapsen seuraneidille, välienselvittäjälle, palvelijalle, äidille, se tuotti jonkinlaista mielihyvää tasapaksuna arkipäivänä. NYT minulla on yksi hyvä, konkreettinen syy meidän perheen lapsilukuun!
Ette usko miten usein minulta kysytään perusteluja ja lisäselvityksiä lasten lukumäärälle, hyväntahtoisesti ja pilke silmäkulmassa tietenkin:


1) Eikö teillä ole telkkaria kotona?
2) No sinäpä kerjäät elämäntuomiota itsellesi!
3) Ovatko he kaikki sinun/teidän?
4) Onko heillä kaikilla sama isä?
5) No saittepa vihdoin viimein pojan! Nyt ei tarvitse tehdä enempää?
6) Oletteko suuntaamassa luvattuun maahan?




Mina olen aina ollut huono perustelemaan henkilökohtaisia valintoja elämässäni, ja olen usein tehnyt valintoja ja ratkaisuja ihan näppituntumalla. Joskus on tarvinnut hienosäätää omaa näkökulmaa niin, etteivät hätäiset valinnat näyttäytyisi myöhemmin väärinä. Mutta eipä näitä lapsia ole tarvinnut katua, vaikka minulla ei montaa tieteellistä tutkimusta takaamassa olekaan - paitsi tämä viimeinen tietysti: mina syön monipuolisemmin ja terveellisemmin itse, kun yritän tarjota parasta lapsillenikin. Hip, hip hurraa! Ja oikeat vastaukset ylläoleviin kommentteihin löydät sivun alareunasta, pienellä printillä tietenkin.




Mutta nyt haluaisin toivottaa tervetulleeksi lähipiiriin syntyneen uuden vauvan. Mikä onni ja ilo, elämän lahja! Onnea äidille, onnea isälle, onnea siskoille ja veljelle!



Elämänkaari



























Vastaukset:
1) On, mutta lasten tekeminen on paljon parempaa viihdettä. Suosittelen, jos et ole vielä kokeillut.
2) Sitäpä sitä, näistä en pääse toivottavasti eroon kuin kuolinvuoteellani.
3) Kaikki. En napannut muiden muksuja mukaan vahingossa saati tahallaan.
4) On.
5) No nyt kävi niin, että vielä neljän tytön ja yhden pojan jälkeen me vielä "yritämme" jotain, muutako?
6) Ei, lentoliput maksaa näin isolta porukalta liian paljon.

lauantai 21. maaliskuuta 2015

Uusia kuvioita

Brisbanessa sataa, jo toista päivää, ja lisää on luvassa. Huono aika ehkä sähköremontille, kun mitään ei voi jättää ulos kastumaan, mutta sisällä istuminen saa innostumaan käsitöistä. Isi osti jo Sydneystä 99 metriä kangasta(50 dollarilla!) penkkien päällystämistä varten, ja nyt ryhdyin vihdoin toimeen, kun sain vanhan ompelukoneeni takaisin muuttokuormasta. Vähän öljyä, suurimmat ruosteet pois, ja kone toimii niin kuin unelma - jos minä vaan ohjaan sitä oikein. Ja mikä parasta, tytöt innostuivat myös askartelemaan vaatteita nukeilleen, minä vaan olin hidas enkä ehtinyt ottaa kuin parista luomuksesta kuvan. Ja ai että, kun tuntuu kivalta istua ruokapöydän vieressä nyt, kun penkeissä on uudet kuviot! (Kunnes niistä saa ruveta pyyhkimään pois aamupuuroja ja rasvaisia sormenjälkiä, uusia kuvioita nekin.)

Tehdastuotantoa bussityyliin

Uudet kuviot vanhoihin penkkeihin

Pieni merenneito sai uuden hameen katkenneen pyrstön tilalle...

...ja heppa tähän ilmaan sopivan sadeviitan.


Onneksi sade taukosi sen verran, että isi ehti liittää kaikki akut kuntoon. Nyt toivotaan auringonpaistetta, että saadaan ne lataamaan, vaikka kai tuohon generaattorin ääneenkin tottuisi.




perjantai 20. maaliskuuta 2015

Akkuja lataamassa Brisbanessa, niin omia kuin bussinkin

Olemme asuneet Australiassa monessa eri paikassa, osavaltioista ja territorioista kotina ovat olleet Queensland, New South Wales, Northern Territory ja Western Australia. Mutta Brisbane aurinkoisessa Queenslandissa tuntuu eniten kodilta, ja tänne oli mukava palata vähäksi aikaa.

Redcliffe on ihana, rauhallinen pysähdyspaikka muutamaksi päiväksi. Lapset saavat taas uida ja leikkiä rannalla, ja ehdimme myös tavata vanhaa tuttua saarelta: hän kulkee myös ympäri Australiaa matkailuautossaan. Aamu alkoi siis hyvin aurinkoisissa merkeissä, lempeissä aalloissa, hyvässä seurassa.

Paikoillanne, valmiit, nyt!
Rapuja kaivamassa
Meidän ja muiden matkailuautot Redcliffen rannassa

Mutta kun elämä ei nyt kuitenkaan ole pelkkää auringonpaistetta ja rantalomailua, meillä oli tälle päivälle sovittu muutakin: uusien akkujen ostaminen aurinkokennoihin. Ja kun mies potee jonkinlaista suuruudeenhulluutta (bussin ja perheen koosta päätellen), niitä akkujakin oli sitten tilattu paljon. Isoja 6 voltin akkuja yhteensä 24 kappaletta. Vähempi ei kuulemma riitä, "jos sattuu satamaan useamman päivän putkeen". Kaikkeen pitää varautua... Ja kun päästiin akkukaupoille, ne piti tilan puutteen takia säilöä bussin käytävälle ennen kuin vanhoista akuista päästään eroon. Jos minä meidän pienestä kodista muuten tykkäänkin, niin nyt iski ahtaan paikan kammo! Toivottavasti jo huomenna saadaan uudet akut paikoilleen, minä en taida tähän hätään jaksaa enempää remontin keskellä elämistä. 


Onneksi bussi oli pysäköity alamäkeen!

Sähköremontin keskellä


keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Lapsia ja odotusta bussissa

Lasten kanssa sitä sattuu ja tapahtuu, bussissakin. Tänään olin laskostamassa pyykkiä yläkerrassa, kun havahduin yhtäkkiä kuuntelemaan hiljaisuutta. Huono merkki meidän perheessä niin kuin varmaan monessa muussakin pienten lasten taloudessa. Tarkastin tytöt: piirtämässä, lukemassa, pelaamassa pelejä. Nuorimmainen löytyi alakerrasta papaijasalvapurkki kädessä, levittämässä koostumukseltaan vaseliininomaista rasvaa joka paikkaan - sitä oli rappusissa, kaapinovissa, roskiksen kannessa, naamassa, hiuksissa, paidassa. Poika totesi haluavansa 'maalata'. Just. Onneksi vauvojen pyllypyyhkeet saavat melkein tahran kuin tahran pois, kemikaalisekoitus on niissä aika tuju! (Ja siksi niitä meillä harvemmin käytetään niiden oikeaan tarkoitukseen.) Sivuhuomautuksena haluaisin vielä sanoa, että se papaijasalva on mainiota ainetta! Puhdas luonnontuote, jota voi käyttää vauvan vaippaihottumaan, huulirasvana, jopa hiusgeelinä. Ja jos on pintakuiva suomalaisiho niin kuin minulla, varsinkin talvella se suojaa kasvojen ja käsien ihoa tuulelta ja tuiverrukselta.

Vessat ovat myös aika vaarallisia paikkoja. Olimme puistossa leikkimässä, kun isoin jäi jumiin vessaan. Lukko meni rikki eikä sitä saanut kummaltakaan puolelta auki. Yleensä vessan oven alareunassa on iso rako, mutta tässä ei. Äiti ehti jo vähän hätääntyäkin, mutta tyttö kiipesi seiniä pitkin oven yli ulos. Niin jäi vessan ovi jumiin jonkun muun avattavaksi, mutta lasten kiipeilytaito (jota harjoitetaan jokaisessa mahdollisessa puussa) auttoi tyttöä tällä kertaa selviytymään tiukasta paikasta. Muuten tietysti se puissakiipeily voi olla vaarallista myös, mutta kukapa ei sitä olisi lapsena harrastanut. Ainakin meillä rappusista on pudottu jo monta kertaa, mutta puista ei onneksi vielä.
(Onko muuten Suomessa vielä julkiset vessat maksullisia? Australian julkisille vessoille ja suihkuille (!) annan kyllä kymmenen pistettä ja papukaijamerkin, vessoja löytyy joka puistosta, ja ne ovat yleensä aika hyvin ylläpidettyjä. Pienten lasten kanssa niitä "vahinkoja" voisi muuten sattua enemmänkin, mutta siitä huolimatta meidän kaksivuotias ottaa varman päälle, eikä suostu tällä hetkellä pytylle eikä potalle bussissa tai missään muuallakaan.)

Ja mitä odotukseen tulee, se nyt on ihan samanlaista ihan missä vaan. Näillä viikoilla kolotuksia on molemmille lonkille, ja potkuja kylkiluihin, mutta neuvolakontrollit ovat jääneet vähemmälle. Sitä voisi kutsua vaikka vapaaksi odotukseksi, kun voi antaa odotuksen edetä rauhassa ilman testejä ja käyriä silloin kun niille ei ole tarvetta.

Tänne jäi yksi Tähkäpää melkein vessan vangiksi.

Näistä bussin rappusista on jo monta kertaa pudottu ylhäältä alas...

...mutta kiipeilypuista ei onneksi vielä.



sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Hurja historia

Olemme viime päivinä olleet tien päällä New South Walesin maanviljelyalueilla: lampaita, lehmiä, viljelyksiä. Viehättävää seutua, ystävällisiä ihmisiä. Mutta kun tutkii näiden kylien ja kaupunkien historiaa, kohtaamiset ovat olleet vähemmän ystävällisiä, ja jos asioista käytetään niiden oikeita nimiä, historia on aika hurja (niin kuin "Horrible histories", nuorille suunnattu TV-ohjelma opettaa keskiajasta). Mutta nämä verilöylyt ja joukkomurhat eivät tapahtuneet keskiajalla, vaan 1800-luvun alkupuolella. Esimerkiksi Glen Innesin seutuja asutti aikoinaan Ngarabal-heimo, metsästäjä-keräilijät jotka joutuivat väistymään skotlantilaisten uudisasukkaiden ja maanviljelysten tieltä.   

Lainaa tämä kaikki vaan on, uudelle maahanmuuttajalle niin kuin muillekin, joten vähän ystävällisyyttä, ymmärtämystä ja kiitollisuutta vie pitkälle kaikkien aussien kanssa.

Tämä merkki Glen Innesissä kuvaa paikan skottijuuria, mutta aboriginaalilippu taustalla muistuttaa alueen alkuperäisväestöstä.

Kiitos maanviljelijöiden, me keräilijät ostettiin paikallisia omenoita tien poskesta hyvään hintaan. Applethorpe, QLD

Tämä skootteri on valtateiden aluksemme mukana kulkeva pelastusvene ja kauppakärry - aina ei tarvitse käynnistää bussia.

Lisää maataloushistoriaa Stanthorpen lähellä, vanha Ford josta riitti iloa lapsille lounastaukomme ajan. 


lauantai 14. maaliskuuta 2015

Ja tämän vuoden kultaisen kitaran saa - Armidale!

Jos kuvittelin tulevani maaseudun rauhaan vain kuuntelemaan linnunlaulua ja ihailemaan auringonlaskuja, niin pieleen meni. Toki sain nauttia sisämaan raikkaasta aamuilmasta ja bongattiin me villejä undulaatteja tienposkessa, mutta Tamworth, tuo kantrimusiikin keskus, tarjosi meille paljon muutakin. Jokavuotinen Tamworth Show (maatalousnäyttely) oli meneillään juuri tänä viikonloppuna, ja vaikka se rahanmenoa tiesikin, emme voineet vastustaa huvipuistotunnelmaa. Äiti sai toivottaa hyvästit haaveille hiljaisista iltanuotioista, ja yhtyä karnevaalimeininkiin.


Tätä rauhaa tulimme maaseudulta hakemaan... 

...ja tähän se vaihtui!
"Lintsillä on aina jännää niin, mennä voit sä ihme vempaimiin. Lintsillä on hauskaa kerrassaan sulla, mulla! Taas ensi vuonna täytyy tulla!" Kuka muistaa tämän vanhan lastenlaulun? Olisko 1980-luvun loppua? Eikä ne parhaat vempaimet näytä siitä miksikään muuttuneen, Australiassakaan. 
Tässä nuori neiti wannabe-sirkustaiteilija, joka ei uskaltautunut "Lintsin" laitteeseen. Pelkonsa kullakin.
Pienemmille oli tarjolla enemmän satumaailmaa: Dumbo-norsuja...
...ihan oikea keiju Peppermint Pearl tekemässä kasvomaalauksia...
...ja vielä Peppi Pitkätossun hevonen jonottamassa rodeoon. Onko tämä nyt ollenkaan satua vai totta?
Maatalousnäyttelyn puolella oli luokiteltu lampaan villaa...
...kukkia...
...ja paikallista farmituotantoa. Muhkeat on melonit. 
Hyvillä mielin vaikkakin väsyksissä pakkasimme lapset bussiin, ja päätimme suunnata seuravaan maaseutukaupunkiin, Armidale, lepäämään. Sadan kilometrin ajomatka osoittautui aika haastavaksi, kun bussivanhus nousi taas uusiin korkeuksiin, sillä Armidale on Australian korkeimmalla paikalla sijaitseva kaupunki, 980 metriä merenpinnan yläpuolella. Meinasi lämpömittari pariin otteeseen mennä punaisen puolelle, mutta onneksi isikuski oli juuri ennen matkaa tarkistanut jäähdytinnesteet, ja ajoi taas varovasti ja bussivanhusta kunnioittaen perille asti.

Armidalessa ajoimme suoraan keskustaan ruokaostoksille, ja törmäsimme taas karnevaalitunnelmaan: vuotuinen Autumn Festival (syysfestivaali) järjestetään näköjään samana viikonloppuna kuin Tamworth Show, joten meidän iltalepokin vaihtui juhlaan. Taas oli tarjolla vempaimia jos jonkinlaisia, ruokakojuja, elävää musiikkia, ja illan päätteeksi vielä ilotulitus. Vaikka Tamworth Show ja Armidale Autumn Festival ovatkin molemmat vierailunarvoisia tapahtumia jos näille seuduille oikeaan aikaan sattuu, kultaisen kitaran 2015 meidän perheeltä saa -  

                                                
Armidale

Perusteet: 
  • enemmän ilmaista viihdykettä
  • ilotulitus
  • mainiota livemusiikkia (mm. Simply Bushed)
  • bussipysäköinti aivan festivaalin vieressä
Nyt tämä perhe kuittaa, kiittää ja kumartaa, ja lähtee huomenna hyvin nukutun yön jälkeen etsimään oikeaa maaseudun rauhaa.


torstai 12. maaliskuuta 2015

Bussipysäkkinä The Entrance

Lapsena minulla oli upea mahdollisuus viettää aikaa niin rannikolla kuin sisä-Suomessakin: äidin sukulaisissa vietettiin monet kesät järvi-Suomessa, ja isän suvun kanssa mökkilomat suuntautuivat meren rantaan. Ja tulihan silloin uitua, saunan kanssa ja ilman, kaiken kesää!
Aikuisempana siihen vedessä pulikointiin tuli monen vuoden tauko, mutta nyt olen tainnut omien lasten myötä tulla lapseksi jälleen. Ja vaikka isot aallot mielettömän hienoilta näyttävätkin, olen ilmeisesti enemmän järvikansaa siinä mielessä, että minun "mummosammakko"-uimatyylini sopii paremmin tyyneen veteen kuin isoon surffiin. Onneksi isi tykkää fidziläisenä isoista aalloista, ja vie mielellään vanhinta tyttöä ratsastamaan aalloilla.

Mutta nytpä löytyi bussipysäkki, mistä on jokaiselle jotakin: The Entrance Sydneyn yläpuolella on portti Tuggerah-järven tyyniin vesiin, mutta löytyy täältä kunnon uimarantoja isompine aaltoineenkin. Jos ei heti uimapaikkoja päästykään katsastamaan kun myöhään iltapäivällä tänne vasta saavuttiin, niin piankos me pienen paikan muut parhaat kohteet löydettiin.

Lasten listoillahan pysähdyspaikka ei ole kohde eikä mikään jos sieltä ei löydy hyvää kiipeilypuuta. Se piti lapset touhussa sen aikaa kun laitettiin iltaruuat valmiiksi, ja syönnin päälle lähdettiin iltakävelylle The Entrancen keskustaan. Hyvien potkulautareittien varrelta löytyi kaikenlaista muutakin kivaa: lisää mainioita kiipeilymahdolisuuksia leikkipuistossa, suihkulähteitä, ja kymmenittäin pelikaaneja, joita saa ilmeisesti ruokkia joka päivä puoli neljän aikaan. Tarkat on ruoka-ajat linnuillakin nykyään... Mutta ihan paras löytö oli iso irtokarkkikauppa, mistä löytyi monenlaista (vaikkakin kallista) salmiakkia!

Saisinkohan minä jo näillä eväillä pyytää The Entrancen pitäjää Turun sisarkaupungiksi, niin paljon yhtäläisyyksiä kun tuntuu löytyvän (jokea lukuunottamatta). Katsokaa vaikka paikallista suihkulähdettä! Eikö siitä tulekin heti mieleen Alvar Gullichsenin suunnittelema Posankka?

Että oliko tuolle kiipeilytelineelle enää mitään tarvetta näin mahtavan kiipeilypuun vieressä?

Pelikaanit odottamassa seuraavan päivän ateriaa. Nyt taitaa olla lokinpojan vuoro.

Lissää kivaa

Posankan sukulaiset etelän lämmössä

Täältä karkkiparatiisista löytyi salmiakit ja Vihaiset Linnut.







tiistai 10. maaliskuuta 2015

Moottorite on kuuma - mennään puskaan

"Let's go bush", sanovat aussit kun haluavat karistaa hetkeksi kaupungin pölyt jaloistaan, palata juurilleen, ja olla yhtä luonnon kanssa. Vähän niin kuin suomalaiset menevät metsään. Mutta niissä sanoissa se ero juuri onkin. Täällä löytyy kunnon metsää vain muutamista vehreimmistä paikoista, ja komeita ne puut siellä sitten onkin. Mutta enimmäkseen Australian kasvillisuus on pientä puskaa vaan.

Monelle aussille puskaan menoon liittyy olennaisesti teltat (swags) ja leirinuotiot, kylmälaukku (joka on kuulemma australialainen keksintö) ja "bush bashing" eli maastoautoilu. Vähän niin kuin Suomessa kesämökkeily aikoinaan. Me ollaan miehen kanssa kierretty Australian puskaa erilaisissa asetelmissa. Ihan ensin, kymmenen vuotta sitten, meillä oli ikivanha maastoauto, johon ei löytynyt uutta starttimoottoria pitkään aikaan, joten joka kerta jouduttiin työntämään kone liikkeelle, jos ei mäkistarttiin ollut mahdollisuutta.  Siihen aikaan meillä oli vain hyttysverkko auton lavalla kotina ja petinä, ja koira sai tyytyä nukkumaan maassa.

Seuraavaksi ostettiin (taas vanha) pakettiauto, että saatais muka enemmän yksityisyyttä, mutta keski-Australian 40 asteen lämpötiloissa jouduimme silti usein nukkumaan ulkona. Sadetta se tietysti piti hyttysverkkoa paremmin, ja antoi koiralle ja uudelle perheenjäsenelle (papukaijalle) mukavammat matkustusolosuhteet.

Kun perhe kasvoi lisää, tällä kertaa ihan oikealla vauvalla, ostettiin vanha - tietysti - asuntovaunu. Tehtiin pikaremontti sisälle, kunnostettiin ajokuntoon, ja vedettiin sitä pakettiauton perässä. Vaunuvauva ei paremmasta tiennyt, eikä muuta toivonut, joten siinä asuttiin ensimmäinen perhevuosi ennen kuin toinen ilmoitti tulostaan. Siinä vaiheessa äiti antoi periksi yhteiskunnan odotuksille, ja muutettiin taloon. Asuttiin toisen, kolmannen, neljännen ja viidennenkin lapsen syntymät ihan oikeissa taloissa, lähiöissä ja syrjemmällä, oikein saaressakin, mutta silti kaivattiin elämää tien päällä. Joskus mentiin isin työkuorma-autolla kaikki puskaan, siskonpeti autonlavalla, mutta sekään riittänyt.

Ja lopulta löytyi bussi, mihin me kaikki, koira (ja vielä kuudeskin vauva) mahdutaan! "Moottoritie on kuuma", ja niinpä me suunnataan suolaisista aalloista ja hiekkarannoilta  pitkästä aikaa puskaan!

Vaikket Pelle Miljoonasta muuten tykkäiskään, kuuntele sanoitusta. Ihan huippu!

https://www.google.com.au/url?sa=t&source=web&rct=j&ei=yo__VOjLEOe0mAW23IDYCA&url=http://www.youtube.com/watch%3Fv%3D_gjixCG9bgo&ved=0CCAQyCkwAA&usg=AFQjCNGgVHF32g1R75moJxqxfn1-mhNDkg&sig2=ioUB3wb5t7h-nL5QJ3C0xQ

Rakastetaan, rakastetaan rannikkoa, mutta seuraavaksi suunnataan puskaan.

maanantai 9. maaliskuuta 2015

Lentobongarit

Meille on ihan vahingossa löytynyt uusi harrastus, lentokoneiden bongaus. Periaate on ihan sama kuin lintubongauksessa: istutaan ja odotetaan kiikareiden ja/tai kameran kanssa paikassa, joissa kiinnostuksen kohteita on parhaiten havaittavissa. Lentokoneet taitavat sopia paremmin meidän perheen bongauskohteeksi, sillä ne eivät pelästy kovastakaan metelistä ja lennä pois, mutta toisaalta varsinkin koneen nousuhetkestä on välillä vaikea napata kuvaa, kun ne liikkuvat turhankin kovalla vauhdilla meidän 5-, 6- ja 7-vuotiaiden amatöörivalokuvaajien mielestä.

Äidin ja tyttöjen mielestä mielenkiintoisinta bongauksessa on koneiden eri värit ja kuviot, ja tunnistusprosessin jälkeen otetaan tietysti selvää siitä, että mistä kaukaa nämä eksoottiset lentäjät ovat tänne Australiaan tulleet. Logosuosikkeja ovat tähän asti ainakin Singapore Airlines, Thai Airways, Korean Air ja tietysti Qantas. Googlatkaa vaikka, hienoja on! Malaysia Airlines on listan peräpäässä viime vuoden onnettomuuksien takia. Isiä kiinnostaa enemmän koneen malli, koko ja tehokkuus (blaah), joten aika lailla kaikki bongaukseen liittyvä tulee katettua perheen voimin. Ja mikä parasta, tämä harrastus kattaa kotiopetuksessa useampia oppiaineita: maantiede, matematiikka, fysiikka, englanninkieli, kuvaamataito, teknologia.

Sydney on koneen bongaukseen ihan huippupaikka: yli 300 000 lentokonetta kulkee kentän läpi vuosittain, ja koneita lentää tänne melkein joka maailmankolkasta. Finnair ei tänne lennä, joten se meidän on pitänyt oppia tunnistamaan netistä. Lentokenttä sijaitsee Sydneyssä hyvin keskeisellä paikalla, ja meidän suosikkipaikkoja havainnointiin ovat ainakin Kyeemagh, Kurnell, Brighton-le-sands ja Airport Drive.

Usein bongauksen ohessa tulee touhuttua muutakin, kuten talonrakennusta merenneidoille.

Virgin Australia

Air New Zealand

Konevoimaa

Koneita niin vedessä kuin ilmassakin - minkä lentoyhtiön logo näkyy taustalla?


sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Oodi suomalaisuudelle ja naisille!

Kävin hiljattain Suomen suurlähetystössä Canberrassa ja nappasin mukaan muutaman lehtisen, joissa kerrotaan Suomesta, kulttuurista ja tavoista. Kaksi teemaa tuntui nousevan yli muiden: tasa-arvo ja ongelmanratkaisukyky (ja viisaammat korjatkaa kiitos, jos tämä yhdyssanahirviö pitäisi kirjoittaa erikseen!). Nyt kymmenen vuotta muualla asuneena tunnistan selvästi nämä kaksi asiaa, vaikka Suomessa asuessani otin ne itsestäänselvyyksinä, osana suomalaista identiteettiä kenties.

Sanonta "suomalainen menee läpi vaikka harmaan kiven" on usein saanut varsin negatiivisen sävyn, ja se liitetään paitsi päättäväisyyteen, myös härkäpäiseen itsepäisyyteen. (Ehkä näin, vaikka minä luulinkin sen olevan enemmän persoona- kuin kulttuurisidonnainen juttu itseni kohdalla...) Mutta mitä jos otammekin sanonnan liian kirjaimellisesti? Ehkä se yksinkertaisesti viittaakin kykyymme ratkaista ongelmia? Niin kuin Think Finland-esitteessä ehdotetaan, Suomi on selviytynyt voittajana monenlaisista ongelmista: sisällissodan jälkeen Suomi onnistui yhdistämään kahtia jakautuneen kansansa, toisen maailmansodan aikana onnistuttiin säilyttämään itsenäisyys, vapaus ja demokratia. Ilman merkittäviä luonnonvaroja Suomi on luovinut tiensä hyvinvointivaltioiden joukkoon. Tuskin tässä enää pelkästä junttapäisyydestä on kyse? Luovuus katsoa laatikon ulkopuolelle ja kyky etsiä uusia, innovatiivisia ratkaisuja ovat tuoneet Suomen pitkälle.

Vuonna 1906 pieni Suomi ensimmäinenä valtiona maailmassa antoi naisille täyden poliittisen tasa-arvon, koska naiset (puolet väestöstä) nähtiin vahvuutena uutta, vahvaa yhteiskuntaa rakennettaessa. Monessa kulttuurissa ei vieläkään ajatella näin, vaikka Suomessa se on ollut itsestäänselvyys jo monen sukupolven ajan. Jokaisessa perheessä sovitaan tietysti roolit niin kuin ne sen perheen jäsenille parhaiten sopii, mutta jos yhteiskunta antaa hyvät puitteet, kenenkään ei ole pakko jäädä jämähtäneiden roolien vangiksi.

Henkilökohtaisella tasolla tasa-arvo ja itsenäisyys ovat lähellä sydäntä. Meidän perheessä on neljä tyttöä, joiden toivon kasvavan itsenäisiksi, rohkeiksi naisiksi, joiden ei tarvitse edes ajatella epätasa-arvon mahdollisuutta. Nuorimmainen, poika, saa varmasti hyvät opit siskoiltaan, ja kasvaa toivottavasti tasa-arvoa ja naisia arvostavaksi nuoreksi mieheksi. Vaikka naisia meidän perheessä onkin enemmän, meillä ei silti puhuta nais- tai akkavallasta, sillä eihän tässä mistään valtataistelusta ole kyse! Emme ole ottaneet selvää, syntyykö meille seuraavaksi "miesvahvistus" vai "vahvistuuko naisrintama", koska tällaista vastakkainasettelua ei ole, eikä sille ole tarvetta syntyäkään. Vastaavanlaisen esimerkin olen saanut myös vanhemmiltani ja isovanhemmiltani, eikä kukaan ole koskaan nostanut yhtä sukupuolta toisen yläpuolelle. Mutta koska nyt naistenpäivän aikoihin kirjoitan, en voi olla ylistämättä sukuni naisten neuvokkuutta, urheutta ja vahvuutta - hyviä roolimalleja löytyy sieltä helposti!



Tasa-arvoisessa Suomessa naiset ovat vapaita, rohkeita ja itsenäisiä.



Suomalaisten vahvuus on hyvässä asenteessa ja ongelmanratkaisukyvyssä.