Näitä polkuja tallaan mä viimeiseen asti...

...jos sä rakkaani seisot mun vierelläin." Tai jotenkin näin kai ne Ruohosen veljekset joskus veti. Totta toinen puoli, meinaan minä. Tukea ja turvaa me kaikki kaipaamme valitsemallamme polulla. Mielellään minä ajattelen itseäni kovin itsenäisenä ja itseriittoisena ihmisenä, mutta varsinkin tässä elämäntavassa ja -tilanteessa tuntuu varsin mukavalta, että kaiken voi jakaa tutun luottohenkilön kanssa. Niin kuin vessanpytyn säiliön tyhjennyksen, esimerkiksi. Ilo isommaks ja paska puoliks.

Mutta ei minun parisuhteesta pitänyt kirjoittaa, vaan teistä. (Tie, teistä. Ei: te, teistä. Suomen kieli on ihmeellinen.) Kaikki tiet vievät johonkin, ja mielellään tietysti Roomaan, kun en ole siellä vielä koskaan käynyt. Mutta. Tiet - ja polut - ovat tavattoman mielenkiintoisia loputtomien mahdollisuuksien vuoksi: ei eksyä voi kukaan, kun jokainen polku on elämys, ihmetys itsessään. Niin kuin meidän taannoinen kalastusretki. Tie (kinttupolku) leiristä rantaan on noin 30 kilometriä, joskus pidempi, joskus lyhyempi. Villisikojen kuopat ja puskapalossa kaatuneet puut olivat muokanneet reittiä viime kerrasta aikaa lailla, ja meidän oli otettava kiertoteitä. Ajonopeus vaihteli myös tieolosuhteiden mukaan: upottavan hiekan yli piti kaahata, ettei sinne jäisi jumiin. Yllättävä mutka tiessä vaati hiljentämään vauhtia, melkein pysähtymään.

Me olemme olleet vasta parisen viikkoa tässä puskaleirissä, sitä ennen saman tovin Borroloolassa, ja minun mieleni on jo levoton. Vieraille maille, tietymättömille teille, mieleni jo halajaa. Ei se määränpää, vaan se matka, seikkailu, uusi ja tuntematon, sitä minun on taas nälkä. Ajetaanko tätä tietä, vai valitaanko toinen? Vielä hetken on minun maltettava mieleni, harjoitettava kärsivällisyyttäni, nieltävä nälkäni, ja nautittava tästä vakaussaarekkeesta, missä kotibussimme tällä hetkellä seisoo.