Anna mulle armoa

Meidän kodissa on viime aikoina ollut pysyvä kerros hienoa punaista hiekkapölyä. Luudalla lakaisemalla se pölyää entistä enemmän, ja imuri (jonka käyttöön tarvitaan aggregaattia) tukkiutuu muutaman minuutin jälkeen, ja suodatinta pitäisi vaihtaa yhtenään. Pöly on myös tahrinut suuren osan lasten vaatteista niin, etteivät ne lähde pesussakaan puhtaiksi, ja iholla sekä hiuksissa tuntuu jatkuvasti pieni puuterikerros. Welcome to the Australian Outback!

Bussi sulautuu uudessa suojavärissään aika hyvin ympäristöön, ja valitettavasti samaa väriskaalaa alkaa olla jo sisälläkin. Ja usein tuntuu, ettei kengistä - tai ainakaan varvastossuista - ole mitään hyötyä: jalkapohjat on kuin hiekkapaperia ja pöly värjää ne punaiseksi. Paljasjaloin matkaan siis! Kun on ajanut kappaleen matkaa hiekkatiellä tai tehnyt kuperkeikkoja ulkona niin kuin lapset tietysti tekevät, hiuksetkin seisovat hiekasta jäykkänä. Mutta kun ympäristö ja olosuhteet ovat tällaiset, ei kannata tapella vastaan, vaan voi opetella olemaan armollisempi itseään kohtaan.

'Armolla' ja 'armollisuudella' on tietysti varsin kristillinen vivahde, mutta käyttökelposia termejä ne ovat muussakin kielenkäytössä. Minä pyydän itseltäni armoa jatkuvasti, kun täydellisyyteen pyrkivä pää piiskaa pitämään bussin siistinä, lasten hiukset takuttomina ja vaatteet pölyttöminä. On varsin hyödyllistä oppia sulkemaan korvansa tarinoilta, joissa äidit onnistuvat pitämään kangasvaipatkin säihkyvän puhtaanvalkoisina ja keskittyä enemmän ymmärtämään oikeaa arkea, vikoineen kaikkineen. Uusi ystäväni, myös kuuden pienen lapsen äiti, on viime päivinä keittänyt meille tolkuttomat määrät teetä, ja kuuman kupposen ääressä olemme antaneet toisillemme vertaistukea: minä ymmärrän hyvin miksi sinun lattiasi ovat täynnä pieniä likaisia jalanjälkiä - niin ovat minunkin!

Bussikin haluaa maastoutua ympäristön väreihin.

Pöly lentää.

Rappuset näyttää tältä, kun parikymmentä lasta on juossut paljasjaloin edestakaisin sisälle ja ulos, ylös ja alas...

Hiuksetkin hiekkapölystä kankeana. Pikkuveli saa silti pusuja.

Tehdään paperilennokkeja lentämään hiekkaisen erämaan ylle.

Vaikean päätöksen edessä: käännymmekö hiekkatielle, hiekkatielle vai hiekkatielle...

Spinifex kasvaa yleensä vähän armollisemmassa maastossa: rautamalmi on painavampaa eikä pölyä. 

J

Jos ei muuten ole pölyä tarpeeksi, tuulet puhaltavat vielä puskapalojen tuhkat ympäriinsä. 

Tehty.

Meillä on kotikoulunkäynti löystynyt niin, ettei sitä kohta voi kouluksi sanoa. Ja opettaja minä en ole koskaan ollutkaan... Mutta tehdään me silti muutama "pakollinen" juttu ihan niin kuin oikeassa koulussa, että saadaan laitettua ruksi seinään, tehty on! Miten paljon me kaikki teemmekään asioita päivittäin ihan vaan tekemisen takia, jotta saadaan ne pois päiväjärjestyksestä. Meidän taapero käy pytyllä kakalla, ja toteaa sitten: "Tehty." Minulle itselle ruuanlaitto ja siivoaminen ovat näitä pakollisia asioita, joita suoritan ilman sen kummempaa tunnetta, mielihyvää tai -pahaa, kunhan tulee tehtyä.

Miten paljon me sitten opimme opettelemme asioita, joilla ei ole meille mitään merkitystä? Kotiläksyt: tehty. Koulussa istuttu: tehty. Tai vielä pahempaa, kuinka paljon pänttäämme asioita vastentahtoisesti, kun on pakko? Yhdelle lapsistani lukemaan oppiminen on tällä hetkellä hankalaa. Pakotanko? En. Opetanko? Hyvin vähän. Ja silti, ihmeellisesti hän on viime aikoina alkanut hahmottaa sanoja: "Äiti, näin tehdään L-O-V-E", hän kertoi muotoillessaan jokaisen kirjaimen käsillään (ja on sittemmin rohkaistunut kirjoittamaan enemmän paperillekin). Paperi ei kuitenkaan ole kaikkien elementti (vaikka se minulle sitä onkin), ja silti me kaikki voimme oppia lukemaan ja kirjoittamaan. Aboriginaalit esimerkiksi elävöittävät tarinankerrontaansa hiekkaan piirretyin kuvin ja symbolein. Tänään viimeksi nuori aboriginaalityttö kirjoitti hiekkaisen bussimme kylkeen nimensä, ja kysyi sitten miten minun nimi kirjoitetaan. Hänelle juuri siinä oli oikea aika ja tapa oppia jotain uutta. Hyvät koulut käyneenä en voi valittaa siitä mahdollisuudesta mikä minulle on sitä kautta annettu. Opinhan minä, ja paljon, mutta ehkä minulle on silti jäänyt eniten mieleen ne asiat, joista olin oikeasti kiinnostunut, enkä niistä joita toistelin mielessäni oppimisen pakosta (pistokokeen pelossa).

Tähän loppuun haluaisin vielä lisätä, että tämä kirjoitus on aika prosessoimatonta jauhantaa, ajatusten käsittelyä, mielenvirtaa, aamukolmen väsyneitä muistiinpanoja. Ei ole tarkoituksena kritisoina koulusysteemiä, erilaisia oppimismuotoja tai opetustapoja. Tässä kirjoituksessa on luultavasti hyvin vähän tolkkua, enkä aina ole itsekään vakuuttunut kotona oppimisen oikeudesta, vaikka lapset jatkuvasti todistavatkin toisin. Mutta tuosta ajoittaisesta epävarmuudesta juuri kumpuaa se tunne, että meidän on "pakko" tehdä tietty määrä kirjallista, ohjattua työtä, että voin vuoden lopussa huokaista itselleni ja muille: "Tehty."

Tutkitaan ja tehdään tiedettä...

...ja paperillakin se on joskus ihan kivaa. 

Opitaan uusia kieliä opasteista....

...ja kavereilta pallopelien lomassa.

Keksitään itse askartelumahdollisuuksia, kun kauppoja ei ole lähellä. 

Savitöiden tuotanto on monenkirjavaa, ihan niin kuin taiteilijaporukkakin.

Vaarallisilla vesillä

Borroloola on pieni, noin 900 asukkaan yhteisö Carpentarian lahden pohjukassa, Pohjois-Territorion puolella. Tunnelma on samanlainen kuin Kalumburussa aikoinaan, kun ensimmäisen kerran sain tutustua aboriginaalikulttuuriin kaukaisessa yhteisössä. Mutta paikallisiin tutustuminen tuntuu täällä vaikeammalta, ihmiset vaikuttavat haavoittuneilta, jopa katkerilta, ja historia vahvistaa sen syyt, jos joku vain haluaa ne tarinat kuulla. Mutta moni uudisasukas ei halua edetä vaarallisille vesille, vaan ummistaa mieluummin silmänsä rasismilta, joka yhä elää vahvana aboriginaalien ja uusien australialaisten keskuudessa.

Me saimme kuulla kasan tarinoita alueen vaikeasta historiasta, eikä niitä ole helppo niellä, edes vuosisata tapahtumien jälkeen. Mutta niin kuin aina, elämässä täytyy pyrkiä katsomaan eteenpäin, ja uusin sukupolvi osaa toivottavasti keskittyä tulevaisuuden tarjoamiin mahdollisuuksiin. Meille Borroloola ei onneksi tarjoa vaarallisia tilanteita, mutta melko vaarallisille kalastusvesille olemme eksyneet: kunnon ruokakalaa emme ole onnistuneet näistä vesistä pyydystämään, mutta toinen toistaan hurjempia hirviöitä kylläkin. Ensin onkeen tarttui kivikala (velhokala), joka on ilmeisesti yksi maailman myrkyllisimpiä kaloja. Onneksi näissä vesissä ei voi muutenkaan uida krokotiilivaaran takia, sillä pahaa-aavistamaton uimari voisi helposti erehtyä luulemaan kivikalaa kiveksi ja astua suoraan sen myrkkyä erittävän piikin päälle. Vaikka joissain lähteissä sanotaan, että aboriginaalit osaavat käsitellä kivikalan syömäkelpoiseksi, meille ei kukaan tarjonnut reseptiä, vaan neuvoivat heittämään kalan heti takaisin veteen.

Seuraavaksi epäonnisen kalastajan onkeen tarttui keihäsrausku, jolla on häntänä myrkyllinen keihäs. Tunnettu krokotiilinmetsästäjä Steve Irwin kuoli rauskun iskiessä häntä myrkkypiikillään suoraan sydämeen, mutta näin vakavia onnettomuuksia ei onneksi pitkästä ja vaarallisen näköisestä hännästä huolimatta kovin usein tapahdu. Ja ruuaksi ei tästäkään kalasta ole, jos ei sitten ota oppia malesialaisesta ruokakulttuurista, missä erityisesti rauskun siipiosa on suurta herkkua sambal-kastikkeen kanssa.

Rauskun jälkeen perheen kalamies sai vihdoin virveliinsä jotain suurta. Vapa taipui, ja kalamies joutui jopa juoksemaan muutaman askeleen mudan likaamassa rantavedessä saalista väsyttäessään. Tytöt kirkuivat krokotiilivaaraa, mutta saalistajasta ei onneksi tullut saalista, ja pitkän taistelun jälkeen suuri jokihirviö - joka myöhemmän tutkimuksen mukaan osoittautui jättimeriahveneksi -  saatiin väsytettyä sen verran että kalavaleesta tuli totta valokuva-aineiston kautta. Ja oli sillä affenella sitten kokoa!

Neljäs, ja tällä erää viimeinen, vaarallinen merenelävä ei onneksi tarttunut koukkuun, mutta jäljet yöllisestä vierailusta riittivät meille muistutukseksi siitä, kenen reviirillä olemme kylässä. Paikallinen suolaisen veden krokotiili - vaarallisimpia eläimiä Australiassa - oli tullut yön aikana tutkimaan hajujälkiämme rannalle, missä perheemme kalamies edellisenä päivänä kalasti. Meitä on selvästikin pidetty silmällä... Ja jos me emme osaisi muuten pitää silmiämme auki näiden hirviöiden varalta, varoituksia satelee muistutuksena niin turisteilta kuin paikallisilta aboriginaaleiltakin. Ainakin yhdestä asiasta muuten ehkä erimieliset australialaiset ovat siis samaa mieltä: älä koskaan luota krokotiiliin!

Isi sai onkeensa affenen.

Keihäsrauskun häntää on syytä pitää silmällä.

Velhokala maastoutuu kiveksi joen pohjalle.

Arvaa kuka kävi kylässä?

Vastapainoa vaaralle: tässä silmä lepää.

Pakkoko on hyväksyä asiat joita en voi muuttaa?

Nyt se tulee. Suuri Vuodatus. Vaikka olen viimevuosina oppinut aika tehokkaasti vaihtamaan suuntaa ja kääntämään kelloa oikeaan - positiivisempaan - suuntaan, jotkut asiat vaan jäävät helposti närästämään... Kutsuttiinpa meidät tässä päivänä eräänä uusien ystävien luokse yllättäen grillaamaan. Minulla oli helppo tilanne: salaatinteko ei kauaa kestänyt, ja vauvakin oli melko tyytyväinen kun sai mahan täyteen maitoa. Toinen vaimo kantoi sillä aikaa puutarhakalusteet ulos (minä pyysin mieheni auttamaan), kattoi pöydän (pyysin lapsia auttamaan), vastasi kuuden lapsensa kysymyksiin/erilaisiin tarpeisiin, grillasi kasan lihaa ja makkaraa, annosteli ja tarjoili ruuat lapsille ja miehille, keitti miehensä käskystä pyynnöstä teetä ja tarjoili sen ulkona istuville miehille, ja lopulta melkeinpä anteeksipyydelle istui lopulta syömään lastensa ruuantähteitä = omaa ateriaansa. Minä yritin olla avuksi,  mutta kun omat tavat on erilaiset, on avunanto hankalaa ja yhteistyö melkeinpä mahdotonta.

Naisia yhdistää monet tekijät, vaimoja ja äitejä vielä useammat. Mutta jos yhdessä kulttuurissa naisen tehtävänä on palvella miestä, ei toisesta maailmasta tuleva voi siihen millään tavalla vaikuttaa. Joku sanoi joskus (Trinh T. Minh-ha?), että alkuperäisväestöjen naisille kulttuuri on sukupuolta vahvempi yhteinen nimittäjä; hän liittoutuu helpommin oman kulttuurinsa edustajan kuin vieraasta kulttuurista tulevan naisen kanssa. Niin se taitaa olla, että vieraassa maassakin, kaukana kotoa, nainen tuntee jonkinlaista turvallisuudentunnetta noudattaessaan kulttuurinsa normeja.

Minä tiedän, ettei ole minun asiani puuttua toisen kulttuurin tai perheen tapoihin, mutta kun sukupuoliroolit tuntuvat kovin epätasa-arvoisilta, välillä tuntuu ettei tasa-arvoisuutta kannattava suomalainen minussa voi vaieta. Mutta tuona kyseisenä iltana tukin kuitenkin suuni, kiitin mielessäni oman perheeni sekakulttuurista (jossa sekä minä että mies tarpeen tullen taivutaan), ja autoin hiljaa hymyillen kanssasisartani tekemään sen työn, mikä antaa hänelle täyttymyksen - tai auttaa häntä täyttämään kulttuurinsa vaatimukset, jos ei muuta.

Lapsille maistui niin ruoka kuin leikkikin, äitiä närästi juttu jos toinenkin.

Ajotunti, osa 2: Teiden junat matkalla Mount Isaan

Mount Isa on kaivoskaupunki, missä kaivos on ihan kaupungin laidalla, keskellä kuivaa sisämaata. Ja sieltä on joka paikkaan pitkät matkat: itärannikolle Townsvilleen yli 900 km, lähimmälle rannikolle pohjoisen suuntaan melkein 600 km, Darwiniin 1600 km. Nelisenkymmentä vuotta sitten - kun kaupunki oli pienempi, mutta kaivostoiminta vilkasta - täällä asui paljon suomalaisia "mainareita" eli kaivostyöntekijöitä, ja Mount Isassa oli silloin jopa oma Skandinavian Bakery ja Suomi-talo. Kuvia niiltä ajoilta katselin pienenä tyttönä isän valokuva-albumista, ja ehkäpä niistä jo syttyi kaukokaipuu, joka ei ota sammuakseen: enemmän on nähtävä!

Sen jälkeen olen kulkenut Mount Isan läpi useamman kerran: vuonna '89 perheen kanssa lomamatkalla, vuonna 2000 yksin reppureissaajana. Sittemmin vielä monta kertaa miehen, ja oman perheen kanssa. Viime kerrasta on kuitenkin aikaa jo melkein seitsemän vuotta, kun olimme muuttomatkalla Länsi-Australiasta Queenslandin rannikolle. Mukana oli auto, vene, lapsi, kaksi koiraa, papukaija ja koko maallinen omaisuus. Land Roverille kilometrit ja kuumuus olivat liikaa, ja auto ylikuumeni ennen Mount Isaa. Seuraava pysäkki olikin sitten autokorjaamo.

Siltä muuttomatkalta selvittiin toki ehjänä perille (autoa vaihtamalla), mutta tulipa meillä tälläkin kertaa pieniä mutkia matkaan ennen Isaan sapumista. Vastaantuleva rekka heitti kiven tuulilasiin, ja vaikka särö on toistaiseksi pieni, olisimme mielellään vaihtaneet tuulilasin uuteen. Niitäpä ei olekaan Isassa kuin kaupanhyllyllä, joten jatketaan huomenna matkaa kohti Borroloolaa ja toivotaan että tuulilasi pysyy kasassa säröstä huolimatta. Ja näistä isoista rekoista - tai tiejunista - voisin kyllä sanoa pari valittua sanaa. Matkalla Normantonista tänne vastaantulevat teiden junat hurjastelivat perävaunuineen välillä niin hurjasti, ettei meinasin jänistää ajotunniltani. Mutta niin se vaan on, että kaikkien kanssa on sovussa mahduttava samalle tielle, vaikka tie välillä vähän laihalta näyttääkin.

Jo on teiden junilla mittaa...

...jopa 50 metriä!

Niitä on kaikkialla! 

Ei tainnut hurjastella tämä rekka eikä tämä bussikaan, oli muissa kuskeissa vika kun tuulilasi säröili.

Ajotunti meinasi jäädä lyhyeksi kun tie kapeni tällaiseksi...

...mutta pian se oli taas normaalilevyinen, ja sen sai jakaa kotkien ja kengurunraatojen kanssa.

Mount Isan tuntee jo kaukaa isosta tehtaanpiipusta.

Isot ostokset isolle perheelle isoissa kaupoissa

Nyt kun olemme syrjäseuduilla ja pienillä paikkakunnilla, me emme juurikaan käy kaupassa. Dieseliä on tietysti tankattu, mutta ruokaostokset tehtiin melkein kaksi viikkoa sitten Athertonissa isoissa supermarketeissa, ja sen jälkeen ollaan ostettu vain hedelmiä ja tuoretta leipää. Kalliilla hinnalla. Esimerkiksi Colesin (ison supermarketin) höttöleipä, joka normaalisti maksaa 98 senttiä, maksoi Normantonissa $4,40, pienessä ruokakaupassa tietenkin. Ihan hurja hinta, vaikka kuljetuskulut satojen kilometrien päähän tekee tietysti tuotteelle lisää hintaa. Mutta että yli nelinkertainen hinta! Neljän litran jätskipaketti ostettiin Karumbassa myös, halvin maksoi $10,85, ja normaalisti - isommissa kaupoissa -  se on neljän dollarin kieppeillä. Nämä hinnat nähtyämme olimme enemmän kuin tyytyväisiä, että ostimme isosti isoissa kaupoissa ennen tätä matkaa. Ei ole ihme, ettei pienissä yhteisöissä asuvilla aboriginaaleilla riitä rahat monipuoliseen ja terveelliseen ruokaan: vihannesten ja hedelmien hinnat syrjäseuduilla ovat ihan käsittämättömän korkeat.

Vaikka monenlaista ruokaa voi ostaa pariksikin viikoksi kerrallaan, tuore leipä ja tuoreet vihannekset ja hedelmät eivät kovin kauan säily. Vaikka meillä on aika iso jääkaappi, ei kaikki mahdu sinnekään. Jonkin verran saatiin pakastevihanneksia mahtumaan lihan kanssa pakastimeen, mutta ei kovin pitkäksi aikaa niitäkään, joten varalle ostettiin vielä suolakurkkuja ja hapankaalia, että on edes jonkinlaista vihannesta - edes säilöttyä - aterian lisukkeeksi. Ja leipää on myös leivottu tarpeen tullen itse: intialaista rotia (litteää leipää) ja ihan kunnon voipullaakin. Huomenna suunnataan kuitenkin Mount Isaan ostoksille, ja taidetaan taas ostaa kerralla paljon, että riittää puskaleireihin joksikin aikaa. Puskassa on kivaa!

Osa ruokavarastosta ostosmatkan jälkeen.

Näin pieni ei paljon kaupoista tarvitse, vaippoja vaan. Maito tulee "omasta jersey-lehmästä", niin kuin isi sanoo.

Äitienpäivän aamuna meillä herkuteltiin isin paistamilla roti-leivillä ja tulisella kasviscurryllä...

...ja tänään iltapalaksi äidin leipomilla voipullilla. Huomenna kauppaan!

I'm feeling hot, hot, hot.

Ja kun on kuumaa, on usein myös kuivaa. Täällä Australian pohjoisosissa on kyllä yleensä ottaen kaksi vuodenaikaa, sade- ja kuiva kausi, mutta viimeiseen neljään vuoteen ei ole sadekautta näkynyt. Karja kärsii, ja sitä myötä karjankasvattajat. Eläinsuojeluviranomaiset tulevat ja määräävät nälkää näkevät lehmät lopetettaviksi, ja vain haaskalinnut menestyvät. Ja niitä onkin sitten kaikkialla, teiden varsilla syömässä kenguruiden ja karjan raatoja, ja jopa Normantonin keskustassa kuin Hitchcockin linnut.

Isot rekat vievät karjaa teuraaksi, täällä pohjoisessa Karumban sataman kautta laivoihin, ja myyntiin. Ja karjankasvattajille ongelmat ovat usein monimuotoisemmat: karjalle pitää ostaa heinää ruuaksi kun satojen neliökilometrien alueellakaan ei kasva tarpeeksi ruohoa, karjaa pitää lopettaa ennen aikojaan tai myydä pilkkahintaan teuraaksi, velka kasvaa kun karjasta ei saa hyvää hintaa, ja valitettavan usein farmarit antavat periksi ja joutuvat myymään tilan pois. Huonommissa tapauksissa kärsii myös karjatilallisten (mielen)terveys, kun tunnelin päässä ei näy valoa. Jokainen meistä tarvitsee joskus apua, ja sitä voi antaa monessa muodossa. Aina ei tarvitse auttaa rahallisesti, ja siksi moni matkailija auttaakin vapaaehtoistyön muodossa: aitojen korjausta, karjan merkintää, ruokintaa ja lääkintää, maatalouskoneiden huoltoa ja korjaamista, työsarka on näillä karjatiloilla loputon. 

Näillä lehmillä riittää vielä vettä, mutta ravintoa on tuskin nimeksi.

Viimeisellä matkalla...

...Karumban satamaan.

Normantonin katukuvaa haaskalintujen varjostamana.

Loppuun syöty. Ja usein myös loppuunpalanut, farmari nimittäin. 

Vedenkäyttöä säädöstellään, kovalla kädellä.

Kuivuus on hyvä vain leirinuotion sytyttäjälle. Muistathan myös sammuttaa hyvin ennen kuin jatkat matkaa.

Pari sanaa perheistä ja parisuhteista

Olimme pari yötä leirintäalueella Karumbassa, pienessä kalastajakylässä Carpentarian lahden pohjukassa. Se on isojen krokotiilien aluetta, joten uinnit jäi uimatta, vaikka aurinko paistoi kuumana ja vesi oli kristallinkirkas. Mutta kun niistä krokotiileista ei koskaan voi olla varma - eikä mistään muustakaan elämässä. Paitsi siitä, että asuntovaunualueet ovat yleensä aika hiljaisia, oli sitten asuntovaunuja miten paljon tahansa. Ja että kun me menemme toimistoon varaamaan paikkaa, meidän kahdeksanhenkinen perhe laitetaan - jos mahdollista - perimmäiseen nurkkaan ja erikseen muista.

Ja ketäs "ne muut" siellä leirintäalueilla sitten yleensä ovat? Vanhempia karavaanareita (tai 'grey nomads' niin kuin heitä täällä kutsutaan), joilla ei ole pieniä lapsia tai pahankurisia koiria mukana. Hiljaista porukkaa, noin yleensä ottaen. Meitä lapsiperheitä on tien päällä vähemmän, ja monet meistä hakeutuvat usein joko ilmaisiin pysäköintialueisiin tai suuremmille urheilukentille, joilla yöpyminen on sallittua maksua vastaan. Näissä on yleensä enemmän tilaa pysäköidä, eikä tarvitse olla koko ajan niin tietoinen lasten remakoinnista, kaksivuotiaan känkkäränkästä tai uuden vauvan yöllisistä kutsuhuudoista jos tissi ei heti osu suuhun.

No entäs meidän naapurit sitten? Niin kuin ylempänä jo totesin, hiljaista porukkaa. Viimeksi Croydonin leirintäalueella vanha pariskunta istui asuntovaunun edessä iltapalalla, tuolit viistosti vastakkain, mutta sanaakaan eivät vaihtaneet. Mies nousi ylös ensin, vei lautasensa pois ja palasi istumaan paikalleen oluttölkin kanssa. Vaimo nousi ylös, vei lautasensa pois, ja suuntasi iltapesulle. Tämä kaikki hiljaisuudessa, sanaakaan vaihtamatta. Eivät he erimielisiltä tai riitaisilta vaikuttaneet,  hiljaisilta vain. Sama näkyy toistuvan melkein joka leirissä: kaikessa hiljaisuudessa, yhteisymmärryksessä, vanhemmat pariskunnat istuvat iltaa vaunujensa edessä, nauttivat viiniä, lukevat kirjaa. Minä luin vuosia sitten Suomessa lehtiartikkelin, jossa mainittiin tämä sama ilmiö: kauan yhdessä olleet pariskunnat tuntevat toistensa tavat niin hyvin ja ovat niin tottuneita toistensa seuraan, ettei heidän enää tarvitse kommunikoida sanoin, vaan toisen läsnäolo riittää. Eräs haastateltavista pariskunnista totesi joskus kokevansa tarvetta hiljaisuuden rikkomiseen vaikkei mitään sanottavaa olisikaan, ja heille riitti  koodisanaksi "miau". Entäs me sitten? Jos joskus yritetäänkin keskustella, joku lapsista keskeyttää varmasti. Toisinaan taas unettaa illalla niin mahdottomasti, ettei jaksa montaa sanaa vaihtaa, ja silloin meilläkin sanotaan "miau": tykkään kyllä, ja asiaakin olisi, mutta en vaan jaksa haastella.

Karumban rannalla: ei saatu kalaa (hei Vaari, ei edes hainpoikasta!). Olivat suolaisen veden krokotiilit tainneet ahmia kaikki.

"Where the outback meets the sea": kuivaa erämaata rantaveteen asti. 

Karumban leirintäalueen hiljainen naapuri lasten kuvaamana. Löydätkö kuvasta?

Ja tässä toinen. Mutta ei aikaakaan kuvan ottamisen jälkeen, kun katsottiin kengurun loikkaa!

Tässä siskokset odottavat kärsivällisesti pikkukrokotiilien näyttäytymistä joen rannalla. Puskaleirissä Karumban ja Normantonin välillä. 

Okei, tätä vauvakrokotiilia voi olla vaikea nähdä, mutta siellä se auringonläikässä kelluttelee.

Ja tässä toinen vauvakrokotiili Walker's joessa. 

Leiriytymistä meidän tyyliin: kaukana kaikesta ja kaikista.

Hiljainen viikko

Täällä blogin puolella on vauvan syntymän jälkeen ollut hiljaiseloa, mutta ei se meidän menoa ole muuten haitannut. Bussilla on menty niin kuin aina ennenkin! Ja sekös sopii ainakin äidille paremmin kuin hyvin: kun lapsilla riittää mieleistä tekemistä, minä saan ihan itse nuuskutella vauvaa enemmän. Ja silti ne meinaavat välillä napata minulta vauvan pois, meitä nuuskuttelijoita (rakastamiseksiko sitä sanotaan?) kun ei vauvalta puutu!

Ja mitä on viikkoon mahtunut? Vauvoista on puhuttu, ja paljon. Jos jollekin lapsista ei ollut vielä selvää se, miten tai mistä niitä vauvoja tulee, isommat tytöt ovat täyttäneet aukot sivistyksessä ja äiti on vastannut loppukysymyksiin.

Eläimistöä on saatu seurata vaihtuvissa maisemissa suurella mielenkiinnolla, ja onpa siinä tullut parit luurangotkin tienposkessa ja leiripaikoilla tutkittua, ja kylkiluut sun muut tunnistettua. Noin sadannen kuolleen kengurun kun näkivät tien vieressä, totesivat vain sen olevan "miespuolinen". Äitikengurut ovat jostain syystä isikenguruita suositumpia (onhan niillä niitä vauvoja...), ja tänä iltana saimme Karumbassa seurata aika läheltä yhden äidin taivallusta. Eläviä eläimiä tarkkailemme tietysti paljon mieluummin kuin kuolleita, ja kun nyt olemme villissä pohjoisessa, odotamme innolla ensimmäistä oikeaa krokotiilihavaintoamme. Vaarallisten eläinten listalta olemme sentään saaneet nähdä polttavia meduusoja rannalle huuhtoutuneena, ja isoja hämähäkkejä bussin salamatkustajina - ikkunalasin ulkopuolella tosin. Lintuja (kurkia ja haukkoja) on nähty näissä maisemissa paljon, ja herkuteltu ajatuksella isoista goanna-liskoista grillattuna leirinuotiolla. Jos ei ihan goanna-aterioita, niin erätaitoja ja tulenkäsittelyä ainakin on meidän leirissä opittu.

Kuivasta joen uomasta on yritetty isin opastuksella löytää mahdollisimman isoja kultanugetteja (ei sitten yhtään), ja opittu tunnistamaan eri kiviä ja mineraaleja, joita kultakenttien maastosta löytyy. Samalla on kuultu näiden syrjäseutujen historiaa, ja ihmetelty sitä miten kolmen vuoden yhtäjaksoinen kuivuus vaikuttaa niin ihmisten kuin eläintenkin elämään. Iltaisin on tutkittu tähtitaivasta, tunnistettu tähtikuvioita ja muisteltu menneitä.

Uimatunnilla on käyty pikkukylän uima-altaassa, potkulaudoilla kiidetty, sisaruksia jahdattu, rantakiville kiivetty. On kuunneltu didgeridoota ja tanssittu sen tahdissa leirinuotion ympärillä. Sinä aikana äiti on saanut pitää vauvan omanaan, rinnan jatkona, jos ei enää napanuoraa meitä yhdistämässä olekaan. Iloisia aikoja, onnen hetkiä omalle äidille ja kaikille muillekin äideille huomiseen!

Leirinuotiolla

Hurjat löydökset: kuivattua kengurunnahkaa

Goanna karkuteillä

Kultaa etsimässä, Georgetown

Normantonin Krys-krokotiili

Näitä riittää, ihan liikaa

Karjanpäitä on laskettu ja rekan pituutta ihmetelty.

Poika ja reisiluu

Uimarit erämaan keskellä, Georgetown

Puskakävelyllä, matkalla Croydoniin

Matkalla Athertonista Karumbaan: Savannah Way

Tyytyväinen matkalainen...

...ja salamatkustaja.