Me mennään bussilla!: Kitsas kulinaristi

Minä en yleensä ole kovin kiinnostunut ruuasta. Syön melkein mitä vaan, joskin hyvää ruokaa vielä mieluummin. Mutta kaiken kaikkiaan minulla on halpa maku, ja minulle kelpaa yhtä hyvin makaronilaatikko kuin sammakonreidetkin. Niinpä lasten Darwinista saamat tuliaiset päätyivät melkein vääriin suihin. Saimme nimittäin suolattuja luumuja, ja vitsit että ne on hyviä... Melkein yhtä hyviä kuin salmiakki (jota en muuten ole saanut käsiini moneen kuukauteen).
Kuivatuissa luumuissa on suolaa ja lakritsia - siinäpä yhteys salmiakkiin - mutta ne värjäävät suun, sormet ja kaiken mihin pienet, tahmaiset sormet koskevat, ihan kirkkaanoranssiksi. Jos en nyt kaikkein hysteerisin äiti siisteyden suhteen olekaan, niin kokemuksesta olen oppinut, että tätä sotkua on parasta välttää. Mutta maultaan suolattu luumu käy pahimpaan hätään salmiakinkorvikkeeksi lapsillekin, jotka ovat jo äidinmaidossa tottuneet salmiakin makuun, vaikka se harvinaista herkkua täällä onkin.

Kalaa olen syönyt näin paljon Suomessa viimeksi. Vaikka mies on intohimoinen kalastaja, olin viime vuosien perusteella ehtinyt moneen otteeseen tuomita hänet aika onnettomaksi sellaiseksi - kalasaaliit ovat olleet hyvin vaatimattomia. Ja jos pari kirjoitusta sitten harmittelin, ettei mies voi kielimuurin takia lukea blogikirjoituksiani, nyt olen siitä vain kiitollinen: enhän minä julkisesti voisi epäillä suuren metsästäjän kalastustaitoja tai -onnea, joka on kylläkin (onneksi) viime aikoina ottanut suotuisan käänteen. Näistä vesistä tulee kalaa niin mukavasti, että minäkin jaksan joskus lähteä siiman päähän istumaan. Vaikka osa kaloista on ammattikalastajien mielestä roskaa, me syömme barracudaakin ihan mielellään. Jos hauesta jaksaa ruodot nyppiä ruokaillessa pois, niin mikä ettei näistäkin kaloista. Ja mikä parasta, mies on kerran Suomen reissullansa saanut maistaa savukalaa: nyt on jo jutuissa vilahdellut kalan savustus, ehkä sitä jossain vaiheessa vielä maistellaankin!