Me mennään bussilla!

Me mennään bussilla!

torstai 14. toukokuuta 2015

Pari sanaa perheistä ja parisuhteista

Olimme pari yötä leirintäalueella Karumbassa, pienessä kalastajakylässä Carpentarian lahden pohjukassa. Se on isojen krokotiilien aluetta, joten uinnit jäi uimatta, vaikka aurinko paistoi kuumana ja vesi oli kristallinkirkas. Mutta kun niistä krokotiileista ei koskaan voi olla varma - eikä mistään muustakaan elämässä. Paitsi siitä, että asuntovaunualueet ovat yleensä aika hiljaisia, oli sitten asuntovaunuja miten paljon tahansa. Ja että kun me menemme toimistoon varaamaan paikkaa, meidän kahdeksanhenkinen perhe laitetaan - jos mahdollista - perimmäiseen nurkkaan ja erikseen muista.

Ja ketäs "ne muut" siellä leirintäalueilla sitten yleensä ovat? Vanhempia karavaanareita (tai 'grey nomads' niin kuin heitä täällä kutsutaan), joilla ei ole pieniä lapsia tai pahankurisia koiria mukana. Hiljaista porukkaa, noin yleensä ottaen. Meitä lapsiperheitä on tien päällä vähemmän, ja monet meistä hakeutuvat usein joko ilmaisiin pysäköintialueisiin tai suuremmille urheilukentille, joilla yöpyminen on sallittua maksua vastaan. Näissä on yleensä enemmän tilaa pysäköidä, eikä tarvitse olla koko ajan niin tietoinen lasten remakoinnista, kaksivuotiaan känkkäränkästä tai uuden vauvan yöllisistä kutsuhuudoista jos tissi ei heti osu suuhun.

No entäs meidän naapurit sitten? Niin kuin ylempänä jo totesin, hiljaista porukkaa. Viimeksi Croydonin leirintäalueella vanha pariskunta istui asuntovaunun edessä iltapalalla, tuolit viistosti vastakkain, mutta sanaakaan eivät vaihtaneet. Mies nousi ylös ensin, vei lautasensa pois ja palasi istumaan paikalleen oluttölkin kanssa. Vaimo nousi ylös, vei lautasensa pois, ja suuntasi iltapesulle. Tämä kaikki hiljaisuudessa, sanaakaan vaihtamatta. Eivät he erimielisiltä tai riitaisilta vaikuttaneet,  hiljaisilta vain. Sama näkyy toistuvan melkein joka leirissä: kaikessa hiljaisuudessa, yhteisymmärryksessä, vanhemmat pariskunnat istuvat iltaa vaunujensa edessä, nauttivat viiniä, lukevat kirjaa. Minä luin vuosia sitten Suomessa lehtiartikkelin, jossa mainittiin tämä sama ilmiö: kauan yhdessä olleet pariskunnat tuntevat toistensa tavat niin hyvin ja ovat niin tottuneita toistensa seuraan, ettei heidän enää tarvitse kommunikoida sanoin, vaan toisen läsnäolo riittää. Eräs haastateltavista pariskunnista totesi joskus kokevansa tarvetta hiljaisuuden rikkomiseen vaikkei mitään sanottavaa olisikaan, ja heille riitti  koodisanaksi "miau". Entäs me sitten? Jos joskus yritetäänkin keskustella, joku lapsista keskeyttää varmasti. Toisinaan taas unettaa illalla niin mahdottomasti, ettei jaksa montaa sanaa vaihtaa, ja silloin meilläkin sanotaan "miau": tykkään kyllä, ja asiaakin olisi, mutta en vaan jaksa haastella.

Karumban rannalla: ei saatu kalaa (hei Vaari, ei edes hainpoikasta!). Olivat suolaisen veden krokotiilit tainneet ahmia kaikki.

"Where the outback meets the sea": kuivaa erämaata rantaveteen asti. 

Karumban leirintäalueen hiljainen naapuri lasten kuvaamana. Löydätkö kuvasta?

Ja tässä toinen. Mutta ei aikaakaan kuvan ottamisen jälkeen, kun katsottiin kengurun loikkaa!

Tässä siskokset odottavat kärsivällisesti pikkukrokotiilien näyttäytymistä joen rannalla. Puskaleirissä Karumban ja Normantonin välillä. 

Okei, tätä vauvakrokotiilia voi olla vaikea nähdä, mutta siellä se auringonläikässä kelluttelee.

Ja tässä toinen vauvakrokotiili Walker's joessa. 

Leiriytymistä meidän tyyliin: kaukana kaikesta ja kaikista.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti