Suo, koukku ja Jonna

Nämä on niitä elämän ruuhkavuosia, sanovat, kun lapset ovat pieniä. On ruuhkaa aamiaispöydässä: "Mä haluan voidella leipäni ite! Ja kaataa maitoni ite", sanoo kaksivuotias, kun siskot odottavat kärsivällisesti omaa aamupalaansa. Ruuhkaa vessajonossa: "Mulla on kova pissahätä. Mä menen ensin!" Näin päivä etenee, viikko, vuosi. Ja minä hukun tähän suohon.

Kunnes: Saan virkata tai paistaa lettuja. Kylvettää lapset tai lukea kirjan. Kaikki nämä yksinkertaiset puhteet saavat minut nousemaan suosta, polkemaan sammalista ylös niin kuin Suomi-hiihtäjät kultavuosinaan treenasivat. Ketjusilmukka: lanka koukkuun, läpiveto - lanka koukkuun, läpiveto. Letunpaisto: kaada - käännä - nosta pois, kaada - käännä - nosta pois. Ryt-mi on niin tär-ke-ä: Kaa-da kään-nä nos-ta pois lan-ka kouk-kuun lä-pi-ve-to Va-ka van-ha Väi-nä-möi-nen... Toisto ja rytmi saavat ihmeesti mielen selkeytymään, ja lasten taustataistelut hiljenemään. Mi-nä nou-sen suos-ta pois!

Viime viikolla tuli sähköpostia vanhimman lapsen kouluraporttiin liittyen, eilen sama ekaluokkalaiselle. Ensi vuodeksi laadittava opetussuunnitelma myös eskarilaiselle. Raporttia ja suunnitelmaa pukkaa kotiuopettajattarellekin. Äiti hengittää si-sään - u-los. Aamulla lettuja, lounaaksi lettuja. Illalla virkataan taas.

"Miten ehdit vielä käsitöitäkin", ihmettelee kaveri, "kuusi lasta, ja lettujakin niille paistat?" Hymyilen pienesti: Sil-lä py-syy jär-ki pääs-sä, kun rik-koo päi-vän pie-nem-mäk-si: jak-saa sil-muk-ka ker-ral-laan!

Suosittelen lämpimästi! Kun arki läimii vasten naamaa, käännä toinen poski, ja keskity elämän pieniin yksityiskohtiin (niin kuin vauvan pehmoisiin poskiin), ja pian sujuu taas.

Joskus äitiä väsyttää (tässä nelivuotiaan ikuistamana)...

...vaikka joka päivään mahtuu kaunista...

...ja hyvää. 

Pieniä apulaisiakin...

...auttamaan äitiä.