En etsi valtaa, loistoa

Borroloolan kiehtova historia vie minut yhä vaan syvemmälle itsetuntemukseen. Kun me olemme jo valinneet aika vaatimattoman vaikkakin meitä kaikin tavoin tyydyttävän elämäntavan, vasta löytämämme BBC:n documentti Hermits of Borroloola haastaa minua siihen yhä edelleen.

Etsinkö kultaa, rikkauksia, onnea, rakkautta, ystävyyttä? Vai olenko jo löytänyt sen täyttymyksen, onnen, josta Borroloolan erakko Jack Mulholland dokumentissa puhuu?

Tuhansien kilometrien lenkki Australian keskelle ja takaisin Borroloolaan oli rankka, mutta se kannatti. Muutama päivä ihanien ystävien seurassa, jättiläismonoliitti Ulurun kupeessa, oli kaikkien ajokilometrien arvoista. Lapset saivat puhua ja kuulla suomea muiltakin kuin minulta, ja leikkiä suomeksi.

Minä sain istua iltaa ystävän kanssa niin myöhään, että miehet ja lapset jo nukkuivat, ja dingot aloittivat konserttinsa. En minä Suomea täällä ikävöi, mutta kaikkein tutuimmalla kielellä jutustelua kaikkein tutuimpien ihmisten kanssa. Ehkä minusta ei Borroloolan erakkoa tulekaan; maailmassa on liian paljon nähtävää, ja ihmiset ovat aivan liian rakkaita. Vaikka on minulla Borroloolan erakon kanssa jotain yhteistä: onni ja tyytyväisyys löytyy pienistä asioista.

Yularalla katsellaan vieraita maisemia yhdessä...

...nyt pitäisi olla aikamoinen taikakiikari (tai Skype) , että saadaan ystävät näkyviin.

Pitkä kävelymatka Kata Tjutalla...

...välillä leväten...

...ennen kuin päästiin näköalapaikalle lepämään.

Kavereitten kanssa oli kiva kiipeillä...

...vaikka ei ihan näin suoraa kiviseinämää sentään.

Jossain mielessä etäältä oli mukavampi ihailla maisemia - ja kärpäsiä ainakin oli bussissa vähemmän.

Uluru loisti iltapäivän auringossa niin, että bussiinkin meinasi väri tarttua.

Läheltä katsottuna kiven väri vaihteli...

...ihan pienessä ajassa.

Kuuman kävelyn jälkeen kavereille maistui jäätelö.