Minun Australiani

Australia on...
Sydneyn oopperatalo, suuri koralliriutta, punainen aavikko ja Uluru.
Kengurut, koalat, vesinokkaeläimet ja myrkkykäärmeet.

Australia on suuri ja paljon, mutta minulle se on nyt tätä:

Kävelyretkiä kuumuudessa

Nourlangie Rock

Nabulwinjbulwinj...

...jota on ilmeisesti syytä varoa.

Ne yllämainitut kengurut...

...ja kallioita kiipeilevät wallabit.

Monsuunisateiden herättämät luonnonkukat...

...ja hiljalleen vihertyvät savannit.

Kiveen kerrotut tarinat...



...ja taidenäyttelyt.

Suuret taivaat...

...ja pienet ihmiset.

Tämä on minun Australiani. Nyt.

Merkittäviä päiviä

Minun lapsuudessani syntymä- ja nimipäiviä juhlittiin lähes poikkeuksetta. Kaverit ja sukulaiset kokoontuivat kakkukaffelle, ja usein muistettiin naapureidenkin nimipäivää. Ainakin siinä oli hyvä syy istahtaa hetkeksi alas keskellä päivää, syödä herkkuja ja juoda kupillinen jos toinenkin pannukahvia.

Oman perheen kesken juhlittiin toisen nimen päivääkin - pientä juhlaa arjen keskellä! Jälkeenpäin ajateltuna se on vahvistanut sukujuurieni tuntemista: se sai minut aina kuvittelemaan isomummoni elämää, vaikka edes äitini ei ollut koskaan saanut tavata mummoaan. Suvussa kulkevat nimet pitävät elossa jo edesmenneet mummot, mummut, papat ja vaarit, vaikkei heitä olisi enää. Lapsillanikin on suomalaisia nimiä, jotka kertovat oman sukumme tarinaa tai merkittävää suomalaista historiaa. Jospa sillä verukkeella Kalevalakin tulisi tutuksi, kun pojalla on sieltä kumpuava nimi? Toisen nimi viittaa urheaan kuninkaalliseen, ja tyttöjen nimet kertovat isoäitien ja -tätien tarinaa.

Australiassa asuessa nimipäivien vietto on jäänyt, kun suomalaista kalenteria ei tule joka päivä seurattua. Osasyynä taitaa olla myös se, ettei täällä ole perhettä, jota kutsuisi näihin ihastuttaviin kissanristiäisiin. Syntymäpäivätkin vietämme yleensä keskenään, jollei sitten satu lasten kavereita tulemaan muutenkin kylään.

Jos viime vuonna juhlittiin 5-vuotiasta yhdellä Sydneyn upeimmista rannoista, tänä vuonna kuusi kynttilää puhallettiin Kakadun luonnonpuistossa. Kaikkea kaunista rakastava kuusivuotias toivoo joka kerta kynttilöitä puhaltaessaan omaa hevosta - mielellään useampaa, että siskotkin pääsisivät ratsastamaan. Ehkä joskus! Onneksi muitakin mielenkiinnon kohteita löytyy: vuodessa tytöstä on tullut vahva uimari ja taitava snorklaaja.

Vaikka ei auttaisi uimataitokaan näissä Kakadun luonnonpuiston krokotiilivesissä. Hiljattain vietettiin maailman suo- ja kosteikkoalueiden merkkipäivää: tällaisillekin tärkeille asioille on hyvä nimittää oma päivä - ainakin se antaa kotiopettajattarelle hengähdystauon, kun lapset tutustuvat muualla järjestettyihin aktiviteetteihin.

Hevoshaave elää tänäkin syntymäpäivänä.

Suoalueita lähtisimme mielellään tutkimaan tällaisella ilmatyynyaluksella. 3-vuotias oli vaikuttunut moottorin jylinästä.

Kansallispuiston erävahdiksikin voisi pyrkiä, jos mopo ei karkaa.

Sillä aikaa isi metsästää miljoonan dollarin barramundia ihan oikeissa kosteikoissa. Barramundit kiersivät tällä kertaa kaukaa, mutta krokotiilit näyttäytyivät.

Mamukala-suo

Nukkavieru elämä

Kun arki ahdistaa, pakotan itseni lukemaan (mielellään suomenkielistä) kirjaa. Eilen ilakoin sanasta 'juolavehnä', tänään on riemastuttanut 'purnukka'. Eikä edes mitenkään mielenkiintoisessa kontekstissa, kunhan loistivat kaikessa erinomaisuudessaan kirjan sivuilla. Jos joutuu jo kirjoittamaan tietokoneella ilman äätä ja öötä näppäimistössä, suomen kielen sanoista tulee täällä englannin kielen melskeessä varsinaisia aarteita. Ja tällaiset aarteet taas tekevät oikein nautittuina arjesta juhlaa. Esimerkiksi meidän bussikotimme sisustusta voisi luonnehtia aikansa eläneeksi ja kovin kulahtaneeksi, mutta se tuntuu paljon siedettävämmältä, jos sitä kuvailee kodikkaaksi ja hieman nukkavieruksi. 'Nukkavieru' - onko olemassa hienompaa?

Valitettava tosiasia on, ettei näitä kieliaarteita tulee joka päivä lasten kanssa käytettyä. Kanssakäymisemme on joinakin päivinä kovin ontuvaa ja kielipuolistakin - minkä vuoksi KAIKKI suomenkieliset kirjat, CD:t ja DVD:t (eikö näille sanoille tosiaan ole vielä olemassa suomenkielistä vastinetta?) antavat lisämaustetta muuten niin yksinkertaiseen äidin ja lasten väliseen vuoropuheluun. Vai oletteko koskaan maistellut 'Nuuskamuikkunen'-nimeä? Varsin herkullinen. Muumimukikokoelmamme lisääkin ulkosuomalaiseen arkiaamuumme lisämaustetta. 'Tuutikki' on mukisuosikkini ihan nimensä takia, ja aika usein jään toistelemaan myös 'Vilijonkkaa' ja 'Hattivattia'. Okei, käännöskirjallisuuttahan nuo Tove Janssonit ehkä ovat, mutta millaiselta musiikilta se siitä huolimatta minun korviini kuulostaakaan!

Ei tämä sanojen maistelu tietenkään pelkästään suomen kieleen ulotu. Lasten englanninkielisessä mytologiakirjassa käytetään Kalevalan Louhesta 'hag'-nimitystä, ja siitä riemastuneena olen innostunut käyttämään tätä kovin aliarvostettua pienen pientä kolmikirjaimista noitaan tai vanhaan ämmään (vau, onpa tuokin hieno!) viittaavaa sanaa itsestäni. "Äiti the old hag" - voisiko ulkosuomalainen tai kaksikielinen itselleen hienompaa kunniamainintaa antaa?

Ja vaikkei minuun fidzin kielen sanat kovin rivakkaan ('rivakka', toinen aarre!) tartukaan, olen omaksunut arkikäyttöön suomalaisten ja muunkin kielisten kirosanojen tilalle varsin helposti luistavan ja mukavankuuloisen sanan 'karaik'. Kun torakka kiipeää ulkona jalkaa pitkin tai lapsi kaatuu naamalleen hiekkatielle, voin hyväntahtoisen pelästyneenä ilmaista huoleni: "Karaik! Onko kaikki hyvin?" Tai: "Karaik! Mika torakka!" Ehkä sen voisi kääntää suomenkielen pehmokirosanaksi 'hemmetti', tai jotain sinne päin, mutta varsin käyttökelpoinen huudahdus se joka tapauksessa on.

Mutta nyt on riennettävä! Kohta on iltaruuan aika, ja lapsilla kiljuva nälkä niin kuin aina. Jospa kuitenkin tekisin tästä itselleni ensin pikkiriikkisen hankalampaa toivottelemalla loppuun vielä paljon  ääkkösiä vaativan huikkauksen: "Pikaisiin jälleennäkemisiin, ystävät!"

Tällaisen murun alle on hyvä jäädä jumiin päivätorkkujen ajaksi. Ainakin jos on loistava kirja kädenulottuvilla.

Tutkiskelua

Kun pysähtyy hetkeksi, ehtii vaihteeksi katsoa sisäänpäin. Bussia nimittäin. Moni asia on muuttunut siitä, kun vajaa kaksi vuotta sitten (pika)remontoimme bussia asuttavaan kuntoon. Lapsia on syntynyt yksi lisää, mutta sänkyjä ei vieressä nukkujille tarvita enempää, ja niinpä päädyimme poistamaan vara(kerros)sängyn, kun se tuntui vain keräävän roinaa. Samalla lähti neljä istuinta ja kaksi pöytää, kun lapset kokoontuvat edelleen kirjoineen ja peleineen alakerran pöytien viereen. Nyt on lattiatilaa pienimmän kontata, vaikka jotenkin tuo tynnyrissä bussissa kasvanut on sen taidon oppinut kapeaa käytävääkin pitkin. Taas tuli huomattua, että vähempi on parempi, ja tämä avaruus on auttanut selkeyttämään myös pään sisustaa. Feng shui, vai miten se meni. Ja mikä parasta, ilman rautakauppaa monen sadan kilometrin säteellä, meidät on jälleen kerran haastettu luovuuteen ja kierrätykseen niin materiaalien kuin toteutuksenkin suhteen. Kaatopaikka on ollut aarreaittamme (jos ei omasta takaa ole löytynyt), ja niin meillä on vihdoin kierrätysmateriaaleista tehty portti rapuissa, kun siihen ei sopivan kokoista kaupasta valmiina löytynyt.

Viimeisen vuoden aikana olemme tottuneet vaihtuvien maisemien tuomiin virikkeisiin. Matkustaessa pitää aina olla skarppina: uusilla paikkakunnilla on löydettävä kaupat, kirjastot ja bussille parkkipaikka. Karttaa tutkitaan, paikallisia nähtävyyksiä etsitään, lapset vaativat vessa- ja ruokataukoja. Paikallaan ollessa ei tarvitse enää miettiä ajoreittejä kun ne ovat jo käyneet tutuiksi, ja nähtävyyksiinkin on tutustuttu (paitsi niihin, mihin ei sadekaudella ole pääsyä). Joten, on keksittävä virikkeitä mielen virkistykseksi. Meille Australian Open ja muut pienemmät tennisturnaukset ovat innostaneet uuteen harrastukseen: tämä perhe on nyt innostunut tenniksestä!

Kaikki minun tuntevat tietävät, että olen varsin mukavuudenhaluinen, enkä ehkä siksi ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut urheilusta (lue: kipeistä lihaksista ja hikoilemisesta). Mieluummin käperryn sohvan nurkkaan lukemaan hyvää kirjaa. Mutta jotain ihmeellistä nämä lapset saavat aikaan, ja heidän aito innostuksensa saa vanhankin liikkumaan 35 asteen helteessä. Kovin usein minulle tuntuu lankeavan pallopojan rooli, kun ei noviiseilla tenniksen pelaajilla vielä pysy pallo kentällä, mutta liikuntaa kai se on sekin.

Voittajia kaikki, kun yhdessä pelataan.

Isä ja poika taistelun tuoksinassa

Pallotyttö

Tekijä itse sisäisten muutosten keskellä

Ja pieninkin mahtuu liikkumaan

Sika - ja muita lemmikkejä

Kun päätimme tulla töihin Kakadun luonnonpuistoon, jouduimme vaikean päätöksen eteen: mitä tapahtuu koiralle? Koiria - tai muitakaan lemmikkieläimiä - ei saa tuoda luonnonpuiston alueelle ilman erityislupaa, ja tälle työpaikalle ei ollenkaan. No, Jiniballe löytyi aivan mahtava hoitopaikka ystävän luota Borroloolasta, mutta ikävä on rakasta ystävää, erityisesti lapsilla. Eikä silloin lähtöhetkeä ainakaan helpottanut, että dingopuoli koiramme ulvoi meidän ajaessa bussilla pois Borroloolasta... Bussielämä lemmikin kanssa on monimutkaisempaa kuin bussielämä lasten kanssa.

Lemmikki-ikävää täytetään bongailemalla liskoja, lintuja ja käärmeitä. Tarkkasilmäinen 7-vuotiaamme havaitsi ensimmäisenä uteliaan oliivipytonin työpaikan joulujuhlassa, ja on osoittanut puiden oksilta meille muille niin punasiipiset papukaijat kuin haukkuvat pöllötkin. Paljon meiltä muilta koheltajilta menisi ohi, jos ei joukossa olisi hiljaista tarkkailijaa. Dingoja sentään näemme harva se päivä, niiden kohtaamiselta ei täällä voi välttyä.

Mutta lapset, niin kuin äitikin, kaipaavat vaihtelua, joten pyhien välipäivien kunniaksi kävin eilen lasten kanssa pikku ajelulla 150 kilometrin päässä, luonnonpuiston ulkopuolella lieventämässä lemmikinkaipuuta. Corroboree Park pubi/huoltoasema tarjoaa kulkijoille mahdollisuuden tutustua melko tavallisiin farmieläimiin sekä vähän harvinaisempiin villieläimiin niin kuin kuvista näkyy.

Tadaa! Söpö äitipossu ja herra SIKA omassa laiskuudessaan

Kuuman kosteana kesäpäivänä kunnon mutakylpy tekisi hyvää itse kullekin säädylle.

Fred the Freshien (makeanveden krokotiili) mielestä tämä kaikki on aika huvittavaa...

...ja hän näyttääkin suosivan aurinkokylpyjä mutalammikoiden sijaan. Edes kilpikonnakaverit eivät saaneet Frediä pulahtamaan veteen.

Brutus the Saltie (suolaisen veden krokotiili) sen sijaan puhalteli kuplia pinnan alla nousten pintaan vain hetkeksi. Brutuksen aitauksen vieressä lihotettiin myös muutamaa vesipuhvelia - krokotiilin ruuaksi tai muuten vaan.

Onneksi Brutuksen aitausta ympäröi korkea aita, vaikka ei se meidän neljävuotiasta haitannut: hetkeä kuvanoton jälkeen hän kiikkui jo aidan reunalla. 

Muuten joulunaika on mennyt polkuautoillen - äitikin innostui - ja jonkun verran on myös ajeltu ympäriinsä ilmastoimattomalla Dianalla (pikkubussilla). Pian siihen kuumaan tuuleenkin tottuu! 

Isommat ovat kyydinneet pienempiä...

...kaikki ovat saaneet vuoronsa...

...ja innokkaimmat ovat jopa juosseet polkuauton perässä. Joulu, joulu tullut on!

Meillä näyttää siis mukavan vehreältä, mutta muualla Pohjois-Territoriossa tulvii, eikä onnettomuuksilta ole vältytty. Satoja ihmisiä on evakuoitu, kun runsaiden sateiden paisuttamat joet tulvivat yhteisöihin. Krokotiilit laajentavat reviirejään, ja ennen turvalliseksi luokitelleet luonnonlähteet on taas suljettu uimareilta. Vain uima-altaat tarjoavat nyt helpotusta kuumuudelta - joten kuivaa kautta (touko-, kesäkuuta) odotellessa...

Minne katosi päivät..

Minne katosi päivät? Joulunalla niitä olisi voinut tarvita ylimääräisiäkin. Minne katosi päivät, lapsuudenjouluista äitiyteen?

Piparkakkutaikinaa maistaessa ja suomalaisia jouluvirsiä kuunnellessa ehti hetken ikävöimään joulua Suomen pimeyteen, mutta monsuunisateet ja lasten ilakointi uima-altaalla saivat ajatukset palaamaan tähän hetkeen. 

Ja nyt olen tullut jo siihen ikään, että rosollikin maistuu! Ja piti sitä possunpaistin kaveriksi tehdä tänäkin jouluna. Huomenna glögimausteet tarvitaan ei-niin-perinteisiin jouluruokiin: mies tekee mausteisen curryn joulupäivää piristämään. Tässä pimenevässä illassa haistelen, maistelen inkivääriä, kanelia, tähtianista ja kuuntelen lasten rauhallista joulu-unta.

Syntymä-, itsenäisyys- ja pikkujoulujuhlaa

Jos ei ulkosuomalainen muuten muistaisi kotimaansa itsenäisyyspäivää, yksi lapsista ajoitti onneksi syntymänsä samalle päivälle. Tämä itsenäisyyspäivän vauvamme täytti eilen kolme: sitä ennen hän oli "kaksi, ja nyt niin niin iso, että voin ajaa isosiskon polkupyörällä". Itsenäisyyttä tuo äidin poika kasvattaa nyt muutenkin - silmät tarkkana pitää seurata pienen pyöräilijän reittiä, joka on useammin pois kuin kohti. Meinaa, ettei tarvitse äitiä enää koko ajan, ja joskus isikin kelpaa jo kaveriksi. Synttärikakkukin olisi pitänyt saada tehdä "ite".

Kakun koristeluun hän sai osallistuakin, järjestämällä mangonsiivuja ja kirsikanpuolikkaita juustokakun päälle, ne kun ovat nyt parhaimmillaan ja tuoreita. Itsenäisyyspäiväkynttilät sen sijaan jää meillä aina polttamatta, mutta tähtisadetikut laitettiin ensin kakun päälle, ja auringon laskettua muutenkin säihkymään.

Viikonloppu oli muutenkin yhtä juhlaa, kun Jabirun lasten pikkujoulujuhla ajoittui lauantaille. Täällä joulupukki ei pääse porojen ja kelkan kanssa perille, joten paloauto oli valjastettu pukin kulkuneuvoksi, ja lämpimän nutun sijaan pukki oli pukeutunut punaiseen havaijipaitaan. Maassa maan tavalla, ja pukeutuminen lämpötilan mukaan! Pikkujoulua juhlittiin onneksi uima-altaalla, joten lapset pysyivät kuumuudesta huolimatta viileinä vesiliukumäissä ja vedessä. Viikonlopun lastenjuhlat vetivät sen verran äidistä mehut pois, että paluu arkeen tuntuu pelkältä juhlalta!

Häikäiseekö sankaria tähtisade, aurinko vai vallan loistava tulevaisuus?

Jabirun krokotiilitontut - vai pellet? Ryhmäkuvan ottaminen on tavallisen hankalaa.

Näin se joulupukki saapuu tropiikkiin. Pienen pojan mukaan lahjoja ei tuo joulupukki, vaan "paloautosetä".

No onpas tullut kesä nyt talven keskelle...

Eikä taida meille tulla tämän ihmeellisempää kuusta tänä(kään) jouluna. Kierrätysaskartelua.