Kuka pelkää?

Kuka pelkää?
Pelottaako villieläimet, liikenneonnettomuudet, väkivalta, maailman julmuus?
Pelottaako?
"Kuka pelkää mustaa miestä", vieraita kasvoja, kasvottomia miehiä?
Pelottaako murtovarkaat, kylähullut, ihmisen mieli?

Kirjoittaminen on viime kuukausina ollut vaikeaa, melkein mahdotonta. Uinuimme Kakadun siiven alla, lintukodossa, kunnes mukavuus muuttui levottomuudeksi, turhautuneisuudeksi. Tarvittiiin muutosta.

Muutos ei tullut helpolla, ei se koskaan tule. Ensin iski epävarmuus: Kannattaako jättää varma työpaikka ja hypätä tuulen kuiskimien tarjousten perään?

Sitten pelotti koko muuttamisen mahdottomuus logistiikan kannalta: Miten kuljetamme bussin, kaksi henkilöautoa ja pikkupaatin lähes tuhannen kilometrin päāhän? Miten matkasta suoriutuu äiti, joka ajaa nykyään jo mielellään henkilöautoa, mutta ei halua hinata perässä edes peräkärryä? Miten jaksaa matkustaa yksivuotias, joka ei pysyisi paikallaan minuuttiakaan?

Romuttuiko auto, vai romahtiko illuusio omasta täydellisyydestä?

Kuka piileskelee naamioiden takana? Nimettömät. Kasvottomat. Byrokraatit? Vai omassa päässä luodut salaliittoteoriat?

Iskeekö myrkkykäärme varoittamatta, vai onko pelko mielen harhaa?

Pelottaako, kun eteen avautuu vieras tie?

Onko vieras vihollinen vai ystävä, sen voit usein päättää itse.

Teetkö tilaa syliisi ja sydämeesi pienelle, heikolle, hylätylle?

Uskallatko hypätä vieraaseen bussiin tai tarjota kyydin reissaajalle?

Levitä siipesi ja lennä pelkojesi yli.

Käytännön asioista selviää aina. Yksi auto romuttui, ja se jätettiin ruostumaan lähimmälle kaatopaikalle. Yhtä kulkuneuvoa ja peräkärryä kevyempänä matka jatkui, vain mieli järkkyi. Kuinka vaikeaa onkaan joskus hyväksyä oma epätäydellisyytensä! Mutta kun siinä onnistuu, elämä jatkuu yhtä suurta taakkaa kevyempänä.

Mina niin tykään haastaa itseäni ja muita. Haastan sinut kohtaamaan pelkosi, epävarmuutesi, heikkoutesi. Anna mennä!

Pikapäivitys

Australiassa alkoi tänään Naidoc-viikon juhlinta. Ohessa kuvia.

Yksi keräsi aarteekseen villihanhen sulkia...

...Ja niitä riitti. Jos jollain oli kana (tai hanhi) kynittävänä, niin käsiksi vaan!

Nämä olivat jo valmiita nuotiolle paistumaan. 

Jos ei hanhi maistu, niin vesipuhveliakin oli tarjolla auton lavallinen.

Tytöt saivat oppia korin pudontaa...

...vaikka sitä ennen piti riipiä aika kasa  pandanus-palmun lehtiä suikaleiksi.

VIP-passilla (=paikallisella kontaktilla) pääsimme backstagelle tutustumaan wallabinpoikaseen...

...joka asuu orpokodissa keinoemon pussissa. Emo oli jäänyt liikenteen uhriksi.

Alivuokralaisia, kaikenlaisia

Bussin takaosa, jossa männävuosina kulki matkustajien rinkat ja matkalaukut, on nykyään "isin autotalli" (lasten mukaan). Autoa sinne ei mahdu, mutta paljon muuta tavaraa kylläkin: lukematon määrä aurinkokennoihin liitettyjä akkuja, arkkupakastin, pyykkikone ja -kori, juomavesisäiliö, ainakin kaksi pakkia (täynnä jos jonkinlaista roinaa työkalua), tikapuut, toinen bussin vararenkaista, ja ajoittain myös säilykkeitä ja muita ruoka-aineita, joita ostamme varastoon kaupungissa käydessämme.

Näiden ruoka-aineiden houkuttelemana muutama viikko sitten pari toiveikasta alivuokralaista päätyi räpsän kautta roskiin, mutta nyt meillä on uusi, toisenlainen: pyton. Matelijoista kiinnostunut 7-vuotiaamme kurkki liskojahdillaan sattumalta bussin alle, ja suurella riemulla todisti nähneensä käärmeen. Isi hyppäsi vaistomaisesti metrin sivuloikan kauemmas, lapset sen sijaan maastoutuivat bussin viereen tutkimaan liskoa kuristavaa käärmettä tarkemmin. Kaikesta huomiosta - ja metelistä - hämmentynyt käärme höllensi otettaan sisiliskosta, ja palasi takaisin bussin korin turviin.

Lisko haukkoi henkeään aika tovin (niin pitkään, että hautajaissuunnitelmat lähtivät jo käyntiin), mutta toipui kuin toipuikin, ja vilisti lasten helpotukseksi käärmeen ulottumattomiin. 

Voitte siis varmaan arvata, mitä meidän kotona tänään yhteisvoimin opiskeltiin! Internetin ja lukuisten luontokirjojen kautta tutuksi tuli tämän "oman" käärmeemme - Children's python - lisäksi harvinaisempiakin pytoneita: Olive python ja Oenpelli python. Samalla piti rajata pois mahdolliset myrkkykäärmeet (Brown snake, Whip snake, Death adder, Taipan) - näitä täällä Australiassa riittää! Ja kaiken tutkimisen kautta tuli maanantaiksi sovittua tapaaminen Kakadun luonnonpuiston uhanalaisten eläinten tutkijan kanssa, joten sen päivän lukujärjestys tuli tällä kertaa suunniteltua kuin itsestään. 

Aina ei meidän käärmekohtaamiset ole olleet näin miellyttäviä, vaikka ne Australiassa asumieni vuosien aikana onkin onneksi laskettavissa yhden käden sormilla. Seitsemisen vuotta sitten ruusukakaduherramme löytyi häkistään pelkkänä pullistumana jättiläismäisen pytonin varressa. Mies ei ehtinyt edes töistä sinä iltana kotiin, kun käärme ennen niin iloisesti puhuvine papukaijoineen oli kadonnut pimenevään iltaan. Toisella kertaa hyssytin vauvaa rattaissa päiväunille kuivassa autiomaassa, kun jouduin seuraamaan yhtä Australian myrkkykäärmeistä - King Brown - nielemässä liskoa sisuksiinsa. Mutta nämä kohtaamiset onneksi arjessa unohtuu, eikä uuden alivuokralaisen löytyessä onneksi ensimmäisenä iske paniikki. (Vaikka kerran viaton pyton saikin lapiosta, kun se käärmepelkoisen ystävättären toimesta hätäisesti tunnistettiin myrkkykäärmeeksi.)

"Vaikeinta elämässä on valitseminen", sanoo viisas sananlasku, ja näitä valintoja mahtuu jokaiseen päivään. Välillä menee pieleen, mutta onneksi elämä tarjoaa uusia mahdollisuuksia joka päivä.

Eivät ole metsästäjiä nämä tytöt, vaan kova halu olisi pitää käärmettä sylissä

Alivuokralainen

Kotiovelta suoraan saalistamaan

Päivän paras paikka 

Pienin seuraa mieluummin tilannetta turvallisesti lasin takaa

Minun Australiani

Australia on...
Sydneyn oopperatalo, suuri koralliriutta, punainen aavikko ja Uluru.
Kengurut, koalat, vesinokkaeläimet ja myrkkykäärmeet.

Australia on suuri ja paljon, mutta minulle se on nyt tätä:

Kävelyretkiä kuumuudessa

Nourlangie Rock

Nabulwinjbulwinj...

...jota on ilmeisesti syytä varoa.

Ne yllämainitut kengurut...

...ja kallioita kiipeilevät wallabit.

Monsuunisateiden herättämät luonnonkukat...

...ja hiljalleen vihertyvät savannit.

Kiveen kerrotut tarinat...



...ja taidenäyttelyt.

Suuret taivaat...

...ja pienet ihmiset.

Tämä on minun Australiani. Nyt.

Merkittäviä päiviä

Minun lapsuudessani syntymä- ja nimipäiviä juhlittiin lähes poikkeuksetta. Kaverit ja sukulaiset kokoontuivat kakkukaffelle, ja usein muistettiin naapureidenkin nimipäivää. Ainakin siinä oli hyvä syy istahtaa hetkeksi alas keskellä päivää, syödä herkkuja ja juoda kupillinen jos toinenkin pannukahvia.

Oman perheen kesken juhlittiin toisen nimen päivääkin - pientä juhlaa arjen keskellä! Jälkeenpäin ajateltuna se on vahvistanut sukujuurieni tuntemista: se sai minut aina kuvittelemaan isomummoni elämää, vaikka edes äitini ei ollut koskaan saanut tavata mummoaan. Suvussa kulkevat nimet pitävät elossa jo edesmenneet mummot, mummut, papat ja vaarit, vaikkei heitä olisi enää. Lapsillanikin on suomalaisia nimiä, jotka kertovat oman sukumme tarinaa tai merkittävää suomalaista historiaa. Jospa sillä verukkeella Kalevalakin tulisi tutuksi, kun pojalla on sieltä kumpuava nimi? Toisen nimi viittaa urheaan kuninkaalliseen, ja tyttöjen nimet kertovat isoäitien ja -tätien tarinaa.

Australiassa asuessa nimipäivien vietto on jäänyt, kun suomalaista kalenteria ei tule joka päivä seurattua. Osasyynä taitaa olla myös se, ettei täällä ole perhettä, jota kutsuisi näihin ihastuttaviin kissanristiäisiin. Syntymäpäivätkin vietämme yleensä keskenään, jollei sitten satu lasten kavereita tulemaan muutenkin kylään.

Jos viime vuonna juhlittiin 5-vuotiasta yhdellä Sydneyn upeimmista rannoista, tänä vuonna kuusi kynttilää puhallettiin Kakadun luonnonpuistossa. Kaikkea kaunista rakastava kuusivuotias toivoo joka kerta kynttilöitä puhaltaessaan omaa hevosta - mielellään useampaa, että siskotkin pääsisivät ratsastamaan. Ehkä joskus! Onneksi muitakin mielenkiinnon kohteita löytyy: vuodessa tytöstä on tullut vahva uimari ja taitava snorklaaja.

Vaikka ei auttaisi uimataitokaan näissä Kakadun luonnonpuiston krokotiilivesissä. Hiljattain vietettiin maailman suo- ja kosteikkoalueiden merkkipäivää: tällaisillekin tärkeille asioille on hyvä nimittää oma päivä - ainakin se antaa kotiopettajattarelle hengähdystauon, kun lapset tutustuvat muualla järjestettyihin aktiviteetteihin.

Hevoshaave elää tänäkin syntymäpäivänä.

Suoalueita lähtisimme mielellään tutkimaan tällaisella ilmatyynyaluksella. 3-vuotias oli vaikuttunut moottorin jylinästä.

Kansallispuiston erävahdiksikin voisi pyrkiä, jos mopo ei karkaa.

Sillä aikaa isi metsästää miljoonan dollarin barramundia ihan oikeissa kosteikoissa. Barramundit kiersivät tällä kertaa kaukaa, mutta krokotiilit näyttäytyivät.

Mamukala-suo

Nukkavieru elämä

Kun arki ahdistaa, pakotan itseni lukemaan (mielellään suomenkielistä) kirjaa. Eilen ilakoin sanasta 'juolavehnä', tänään on riemastuttanut 'purnukka'. Eikä edes mitenkään mielenkiintoisessa kontekstissa, kunhan loistivat kaikessa erinomaisuudessaan kirjan sivuilla. Jos joutuu jo kirjoittamaan tietokoneella ilman äätä ja öötä näppäimistössä, suomen kielen sanoista tulee täällä englannin kielen melskeessä varsinaisia aarteita. Ja tällaiset aarteet taas tekevät oikein nautittuina arjesta juhlaa. Esimerkiksi meidän bussikotimme sisustusta voisi luonnehtia aikansa eläneeksi ja kovin kulahtaneeksi, mutta se tuntuu paljon siedettävämmältä, jos sitä kuvailee kodikkaaksi ja hieman nukkavieruksi. 'Nukkavieru' - onko olemassa hienompaa?

Valitettava tosiasia on, ettei näitä kieliaarteita tulee joka päivä lasten kanssa käytettyä. Kanssakäymisemme on joinakin päivinä kovin ontuvaa ja kielipuolistakin - minkä vuoksi KAIKKI suomenkieliset kirjat, CD:t ja DVD:t (eikö näille sanoille tosiaan ole vielä olemassa suomenkielistä vastinetta?) antavat lisämaustetta muuten niin yksinkertaiseen äidin ja lasten väliseen vuoropuheluun. Vai oletteko koskaan maistellut 'Nuuskamuikkunen'-nimeä? Varsin herkullinen. Muumimukikokoelmamme lisääkin ulkosuomalaiseen arkiaamuumme lisämaustetta. 'Tuutikki' on mukisuosikkini ihan nimensä takia, ja aika usein jään toistelemaan myös 'Vilijonkkaa' ja 'Hattivattia'. Okei, käännöskirjallisuuttahan nuo Tove Janssonit ehkä ovat, mutta millaiselta musiikilta se siitä huolimatta minun korviini kuulostaakaan!

Ei tämä sanojen maistelu tietenkään pelkästään suomen kieleen ulotu. Lasten englanninkielisessä mytologiakirjassa käytetään Kalevalan Louhesta 'hag'-nimitystä, ja siitä riemastuneena olen innostunut käyttämään tätä kovin aliarvostettua pienen pientä kolmikirjaimista noitaan tai vanhaan ämmään (vau, onpa tuokin hieno!) viittaavaa sanaa itsestäni. "Äiti the old hag" - voisiko ulkosuomalainen tai kaksikielinen itselleen hienompaa kunniamainintaa antaa?

Ja vaikkei minuun fidzin kielen sanat kovin rivakkaan ('rivakka', toinen aarre!) tartukaan, olen omaksunut arkikäyttöön suomalaisten ja muunkin kielisten kirosanojen tilalle varsin helposti luistavan ja mukavankuuloisen sanan 'karaik'. Kun torakka kiipeää ulkona jalkaa pitkin tai lapsi kaatuu naamalleen hiekkatielle, voin hyväntahtoisen pelästyneenä ilmaista huoleni: "Karaik! Onko kaikki hyvin?" Tai: "Karaik! Mika torakka!" Ehkä sen voisi kääntää suomenkielen pehmokirosanaksi 'hemmetti', tai jotain sinne päin, mutta varsin käyttökelpoinen huudahdus se joka tapauksessa on.

Mutta nyt on riennettävä! Kohta on iltaruuan aika, ja lapsilla kiljuva nälkä niin kuin aina. Jospa kuitenkin tekisin tästä itselleni ensin pikkiriikkisen hankalampaa toivottelemalla loppuun vielä paljon  ääkkösiä vaativan huikkauksen: "Pikaisiin jälleennäkemisiin, ystävät!"

Tällaisen murun alle on hyvä jäädä jumiin päivätorkkujen ajaksi. Ainakin jos on loistava kirja kädenulottuvilla.

Tutkiskelua

Kun pysähtyy hetkeksi, ehtii vaihteeksi katsoa sisäänpäin. Bussia nimittäin. Moni asia on muuttunut siitä, kun vajaa kaksi vuotta sitten (pika)remontoimme bussia asuttavaan kuntoon. Lapsia on syntynyt yksi lisää, mutta sänkyjä ei vieressä nukkujille tarvita enempää, ja niinpä päädyimme poistamaan vara(kerros)sängyn, kun se tuntui vain keräävän roinaa. Samalla lähti neljä istuinta ja kaksi pöytää, kun lapset kokoontuvat edelleen kirjoineen ja peleineen alakerran pöytien viereen. Nyt on lattiatilaa pienimmän kontata, vaikka jotenkin tuo tynnyrissä bussissa kasvanut on sen taidon oppinut kapeaa käytävääkin pitkin. Taas tuli huomattua, että vähempi on parempi, ja tämä avaruus on auttanut selkeyttämään myös pään sisustaa. Feng shui, vai miten se meni. Ja mikä parasta, ilman rautakauppaa monen sadan kilometrin säteellä, meidät on jälleen kerran haastettu luovuuteen ja kierrätykseen niin materiaalien kuin toteutuksenkin suhteen. Kaatopaikka on ollut aarreaittamme (jos ei omasta takaa ole löytynyt), ja niin meillä on vihdoin kierrätysmateriaaleista tehty portti rapuissa, kun siihen ei sopivan kokoista kaupasta valmiina löytynyt.

Viimeisen vuoden aikana olemme tottuneet vaihtuvien maisemien tuomiin virikkeisiin. Matkustaessa pitää aina olla skarppina: uusilla paikkakunnilla on löydettävä kaupat, kirjastot ja bussille parkkipaikka. Karttaa tutkitaan, paikallisia nähtävyyksiä etsitään, lapset vaativat vessa- ja ruokataukoja. Paikallaan ollessa ei tarvitse enää miettiä ajoreittejä kun ne ovat jo käyneet tutuiksi, ja nähtävyyksiinkin on tutustuttu (paitsi niihin, mihin ei sadekaudella ole pääsyä). Joten, on keksittävä virikkeitä mielen virkistykseksi. Meille Australian Open ja muut pienemmät tennisturnaukset ovat innostaneet uuteen harrastukseen: tämä perhe on nyt innostunut tenniksestä!

Kaikki minun tuntevat tietävät, että olen varsin mukavuudenhaluinen, enkä ehkä siksi ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut urheilusta (lue: kipeistä lihaksista ja hikoilemisesta). Mieluummin käperryn sohvan nurkkaan lukemaan hyvää kirjaa. Mutta jotain ihmeellistä nämä lapset saavat aikaan, ja heidän aito innostuksensa saa vanhankin liikkumaan 35 asteen helteessä. Kovin usein minulle tuntuu lankeavan pallopojan rooli, kun ei noviiseilla tenniksen pelaajilla vielä pysy pallo kentällä, mutta liikuntaa kai se on sekin.

Voittajia kaikki, kun yhdessä pelataan.

Isä ja poika taistelun tuoksinassa

Pallotyttö

Tekijä itse sisäisten muutosten keskellä

Ja pieninkin mahtuu liikkumaan