Pintaliitäjät

Se matkan päällä olo tuntuu aina niin kevyeltä, helpolta, pieneltä pintaraapaisulta vaan, kun ei tarvitse nähdä paikkoja muuta kuin valitsemassaan valossa. Ei tarvitse tutustua kaikkiin paikallisiin tai niiden ongelmiin, kun saa pintaliitää vaan. Saa nähdä uusin silmin samalla kun sulkee silmänsä kaikelta ikävältä. Näillä matkoilla minun mieli lepää.

Mutta ei se pintaliito pidemmän päälle riitä, kyllä niitä syvempiäkin ihmissuhteita ja merkityksiä tarvitaan. Entisiä naapureita Brisbanen seudulta olemme tavanneet tien päällä useampaan otteeseen: yksi kuusilapsinen perhe entisiltä kotikulmilta halusi tavata meitä Sydneyssä, kun olivat itse matkalla Melbourneen. Nyt he suunnittelevat seuraavaa matkakohdettaan meidän matkasuunnan mukaan - ja taas lapset saavat kohdata ystäviään. Entinen naapurintäti ajoi omalla asuntoautollaan yli 3000 kilometriä meitä tapaamaan Borroloolan puskiin, ja on yhä naapurustossa kun joskus palaamme matkoillamme Brisbaneen.

Jonkinlainen jatkuvuus pysyy mukana niinkin, että lapset oppivat kotona: maisemien vaihtuessa ei tarvitse vaihtaa koulua, luokkaa tai kavereita, kun koulukavereina on pääsääntöisesti omat sisarukset, ja joskus, paikkakunnasta riippuen, muutkin kotona oppivat lapset. Kotikouluverkostot ovat aktiivisia, eikä me todellakaan olla ainoa täysiaikaisesti matkustava perhe.

Ja vaikka niiden entisten naapuriperheiden ja -tätien tapaaminen on edelleen mukavaa, tulee tässä matkatessa yllätyksenä monenlaista mielenkiintoista kohtaamista; niin kuin esimerkiksi se savolaistyttö jonka auto hajosi pari päivää sitten Borroloolassa, ja lapset saivat yllättäen mahdollisuuden savonkielikylpyyn. Tai keskellä autiomaata seisovan huoltoaseman omistaja, joka kertoi meille unisille mutta innokkaille matkaajille tarinoita lukemattomista UFO-havainnoista. Uskokoon niihin ken tahtoo, mutta hyvä australialais-japanilais-indonesialainen asiakaspalvelu keskellä-ei-mitään lämmittää matkaajan mieltä.

Tämän haukan viimeinen liito

Tällaista keijutaloa rakenneltiin toisten matkaavien kotikoululaisten kanssa Alice Springsissä

Alice Springs tarjosi aboriginaalikultturia monessa muodossa sekä inspiroivan luontoaiheisen valokuvanäyttelyn nuorille mielille

Välillä on hyvä pysähtyä viilentymään matkan varrella (monet leirintäalueet päästävät parilla dollarilla pulahtamaan altaaseen)

Wycliffe Well tarjoaa UFO-kohtaamisia 

Joskus tie on silti yksinäinen...

eikä liitäminen kaikilta onnistu.

En etsi valtaa, loistoa

Borroloolan kiehtova historia vie minut yhä vaan syvemmälle itsetuntemukseen. Kun me olemme jo valinneet aika vaatimattoman vaikkakin meitä kaikin tavoin tyydyttävän elämäntavan, vasta löytämämme BBC:n documentti Hermits of Borroloola haastaa minua siihen yhä edelleen.

Etsinkö kultaa, rikkauksia, onnea, rakkautta, ystävyyttä? Vai olenko jo löytänyt sen täyttymyksen, onnen, josta Borroloolan erakko Jack Mulholland dokumentissa puhuu?

Tuhansien kilometrien lenkki Australian keskelle ja takaisin Borroloolaan oli rankka, mutta se kannatti. Muutama päivä ihanien ystävien seurassa, jättiläismonoliitti Ulurun kupeessa, oli kaikkien ajokilometrien arvoista. Lapset saivat puhua ja kuulla suomea muiltakin kuin minulta, ja leikkiä suomeksi.

Minä sain istua iltaa ystävän kanssa niin myöhään, että miehet ja lapset jo nukkuivat, ja dingot aloittivat konserttinsa. En minä Suomea täällä ikävöi, mutta kaikkein tutuimmalla kielellä jutustelua kaikkein tutuimpien ihmisten kanssa. Ehkä minusta ei Borroloolan erakkoa tulekaan; maailmassa on liian paljon nähtävää, ja ihmiset ovat aivan liian rakkaita. Vaikka on minulla Borroloolan erakon kanssa jotain yhteistä: onni ja tyytyväisyys löytyy pienistä asioista.

Yularalla katsellaan vieraita maisemia yhdessä...

...nyt pitäisi olla aikamoinen taikakiikari (tai Skype) , että saadaan ystävät näkyviin.

Pitkä kävelymatka Kata Tjutalla...

...välillä leväten...

...ennen kuin päästiin näköalapaikalle lepämään.

Kavereitten kanssa oli kiva kiipeillä...

...vaikka ei ihan näin suoraa kiviseinämää sentään.

Jossain mielessä etäältä oli mukavampi ihailla maisemia - ja kärpäsiä ainakin oli bussissa vähemmän.

Uluru loisti iltapäivän auringossa niin, että bussiinkin meinasi väri tarttua.

Läheltä katsottuna kiven väri vaihteli...

...ihan pienessä ajassa.

Kuuman kävelyn jälkeen kavereille maistui jäätelö.

Kaksi päivää, 1400 kilometriä: matkalla ei mihinkään

Tiedättekö sen sanonnan "It's about the journey, not just the destination." Olen aina luullut allekirjoittavani tämän, mutta luuloa on tällä kertaa testattu varsin kovin ottein. Nautinko kuumasta tuulesta kasvoillani, kun ajetaan ikkunat auki autiomaan läpi? Kyllä. Nautinko sattumista matkan varrella, pienistä ja suurista? Kyllä vaan. Osaanko nauttia 698 kilometrin yhtäjaksoisesta ajosta vain huomatakseni, että auto ei tule kestämään seuraavaa 970 kilometriä määränpäähän? Siinä vaiheessa otettiin luulot pois, ja sain ihan tosissaan miettiä, missä se matkanteon mielekkyys piileekään.

Ensin yritin pysyä positiivisena. Ei auttanut. Tällä matkalla kun oli tarkoitus, joka oli vaarassa vesittyä: Kaukaa tulleet ystävät jäisi tapaamatta, jos matka ei jatku. Korjasimme autoa itse, veimme korjaamoonkin, mutta apua ei löytynyt. Lopulta päätimme ajaa sen seitsemänsataa kilometriä takaisin kotiin, hammasta purren, itkua niellen. Käänsimme auton ympäri, matkaamaan varovasti takaisin kotibussia kohti.

Nautinko vielä matkanteosta, kun matkan tarkoitus, merkitys, kohde otettiin minulta pois? Vaikeaa oli. Mutta kun lapset iloitsivat riikinkukkojen kauneudesta yhdellä huoltostopilla, ja rakensivat tien poskessa termiittikeoista koko perheen, matkalla olon mielekkyys palasi, vaikkei pahaa mieltä kokonaan vienytkään. Ja kun äitiä oikein alkoi harmittaa matkan epäonnistuminen, takapenkiltä kuului neljän tytön kuoro: "When the dog bites, when the bee stings, when I'm feeling sad, I simply remember my favourite things, and then I don't feel so bad".

Jälkikirjoitus: perille on nyt kulkuneuvoa vaihtamalla päästy. Olemme väsyneitä, mutta onnellisia, ja ystävät ovat luonamme.

Joskus joka paikkaan on pitkä matka.

Takapenkkiläiset pitivät tunnelmaa yllä.

Ja hauskoja kiipeilypaikkojakin löytyi sillä aikaa kun isi kävi ostamassa autoon varaosia.

Yhdelle matkan kohokohta oli tämä kaunis häkkilintu...

...toisia ilahdutti enemmän riikinkukko.

Pikkuveli ihastui tähän lentokoneeseen...

...ja koko porukalla koristeltiin termiittikeoista pieniä ja suuria ihmisiä.

Skeittilauta oli jätetty pienen ihmisen iloksi kaikkien käyttöön...

...sillä aikaa kun isi yritti päästä ongelman ytimeen.

Pienestä nuotiosta ja pikakokkauksesta tien poskessakin saatiin ilo irti...

...matkalla ei mihinkään, paitsi takaisin kotiin.

Kaupunkiin eksymässä

Borroloolan lähellä on paikka nimeltä Lost City. Ei sieltä hylättyä kaupunkia ehkä löydy, mutta mieletön kivipilarien labyrintti ainakin. Meidän suurperheelle ei helikopterilento sinne ollut mahdollinen, mutta pienen ajomatkan päässä on Lost City 2 - vähän pienempi vaan - ja kyllä se meidän perhettä ihastutti sekin. Luolissa ja sokkeloissa riitti tutkittavaa, ja mielikuvitus vei lapset mukanaan dinosaurusten aikaan.

Kuuma kuin saunassa, ja vihdatkin löytyy - kärpäsiä karkottamaan

"Jos et voi olla puu, ole pensas"... Vai miten se meni. Paras pikku sellainen joka tapauksessa.

Luonnon mukulakivisillä käytävillä

Iso johtaa pientä, eiku...

Ja tunnelista läpi!

Kiviseinien juurella, tuulelta turvassa

...kuvittelivat välillä näkevänsä pyramideja väärin päin.       

Isillä oli tutkimusretken jälkeen voittajafiilis... 

...ja äiti piti pienimmän menossa mukana.

Isi kantoi mukana repullisen vettä, että pienet eränkävijät pysyivät viileinä kaupungin kuumuudessa.

Ja tuli sitä karttaakin ensin tutkittua, ettei ihan eksyttäisi kiviviidakkoon.

Ikääntymistä, ikävystymistä ja yhtä juhlaa

Minä olen sitten ollut pahantuulinen viime aikoina jatkuvien nettikatkosten takia. Jos olen jaksanut aloittaakin blogikirjoitusta, on se pian hyytynyt internet-yhteyden katkeamiseen. On vallan ikävystyttänyt tämä netitön elämä, kunnes päätin alkaa punoa uusia verkkoja: niitä merkityksillisiä, joihin perhe, ystävät ja yhteiset ilonhetket kuuluvat.

Ja mikäpä sopivampi ajoitus, kun perheessä on kahdet synttärit, ja kylillä tanssifestarit samaan aikaan! Ensin pieni pippurinen, chilillä vahvasti maustettu tyttönelikkomme nuorin täytti neljä. Tämä tarkoittaa kuulemma isoksi tytöksi kasvamista, mutta tähän ei pääty vieressä nukkuminen. Topakkaan tyyliinsä pippurinen kiipeää joka ikinen yö pikkuveljen ja isin yli äidin viereen. Vauva visusti toisessa kyljessä tulee välillä valvottua ja mietittyä, miltä tuntuisi nukkua yksin, ilman äännähdyksiä, käännähdyksiä ja tasaista tuhinaa. Yksinäiseltä?

Pari päivää myöhemmin hiljainen pohdiskelijamme, suloinen hymytyttö ja heikompien puolestapuhuja posautti täyteen seitsemän vuotta. Se ikä muistuttaa minua aina omasta koulunaloituksestani, ja hämmästyn aina miten iso ekaluokkalainen jo on (ainakin pienempiin sisaruksiinsa verrattuna). Eipä siis tarvinnut äidin enää töniä (entistä) ujoa toisten lasten kanssa leikkimään, kun tanssifestarit ja pikkukylän lapset vei seitsemänvuotiaan mukanaan.

Ja vei ne festarit mukanaan tämän 30 vuotta vanhemmankin tytön! "Laulu-tanssi"-paikassa (kaksivuotiaan sanoin) oli Pohjois-Territorion ja Queenslandin alkuperäisväestön esityksiä, ja vierailevana tähtenä mikronesialainen Kailani-tanssiryhmä. Isi oli Kailani-ryhmästä yhtä innoissaan kuin tytötkin, hänessä kun virtaa isänsä puolelta mikronesialaista verta, ja osasivat nämä Kiribatin tytöt hulata niin että minua, jäykkää varsinaissuomalaista huimasi. Tähän festariin loppui Borroloolan tapahtumat tälle vuodelle - sadekausi painaa jo päälle - joten seuraava bussimatka suuntautuu syvemmälle kuivaan erämaahan.

Syntymäjuhlaa...

aina yhtä rakastavalle, huolehtivalle 7-vuotiaalle isosiskolle...

...ja pienelle pippuriselle 4-vuotiaalle.

Pienintä hemmoteltiin festareilla...

...ja iso pikkuveli löysi OMAN kaverin.

Isi hyppäsi hula-siskojen ja Borroloolan nuorten lupausten kanssa samaan kuvaan...

...ja isot tytötkin pääsivät julkkiksen kanssa yhteiskuvaan.

Kuvanlaatu on heikko, ja kamera heiluu ja tärisee, kun hyssytin pienimpiä samalla musiikin tahtiin nukkumaan. Kiribatin tanssijat saivat yleisön mukaansa: 

Out-fluenza

Kyllä on keväänalkuun flunssavirus (influenza) meitä jyrännyt! Sillä samalla ovenavauksella kun isi lähti ajamaan hiljaa kohti Brisbanea, paattia hakemaan, astui flunssavirus bussin ovesta sisään. Nyt on niistetty, pärskitty, yskitty, kuumeiltu kuin viimeistä päivää: kuumemittarille ainakin, sen diginäyttö päätti melkein ympärivuorokautisen käytön jälkeen sammua. Nenäliinatkin on loppu, ja nenät on eilisestä lähtien niistetty vessapaperiin. Hunajapurkki on enää puolillaan (ja kovin tahmainen), kun pienet potilaat ovat itse lääkinneet karheita kurkkujaan.

Mutta nyt kun isi on jo paluumatkalla paatin kanssa, flunssan suhteenkin näyttää vähän valoisammalta: vaikka pienimmällä nenä tuhisee, ja yskä jyskyttää vielä kaikkien rinnassa, jyskyttää se myös bussin ulko-ovella: out-fluenza, off you go!

Toivottavasti olisi taudit tälle vuodelle sairastettu, että saamme ensi kuussa nauttia harvinaisten Suomen vieraiden seurasta Australian sydämessä. Sitä odotellessa, sairaanhoitajattaren roolia kokeillut kotiopettajatar-äeti kiittää ja kuittaa.

Esimerkiksi tästä tietää, että meillä ollaan parantumaan päin. Sillä aikaa kun minä ripustin pyykkiä kuivumaan, herra 2-vuotias tiskasi Muumi-lautaset ja avasi näköjään omatoimisesti tiskialtaan tukostakin.

Viime päivinä nämä nuhanenät ovat halunneet nukkua,

nukkua vaan. Mutta ai kun äidistä tuntuu hyvältä, kun normaali vilske ja meteli - terveet lapset - palaa bussiin.