Nukkavieru elämä

Kun arki ahdistaa, pakotan itseni lukemaan (mielellään suomenkielistä) kirjaa. Eilen ilakoin sanasta 'juolavehnä', tänään on riemastuttanut 'purnukka'. Eikä edes mitenkään mielenkiintoisessa kontekstissa, kunhan loistivat kaikessa erinomaisuudessaan kirjan sivuilla. Jos joutuu jo kirjoittamaan tietokoneella ilman äätä ja öötä näppäimistössä, suomen kielen sanoista tulee täällä englannin kielen melskeessä varsinaisia aarteita. Ja tällaiset aarteet taas tekevät oikein nautittuina arjesta juhlaa. Esimerkiksi meidän bussikotimme sisustusta voisi luonnehtia aikansa eläneeksi ja kovin kulahtaneeksi, mutta se tuntuu paljon siedettävämmältä, jos sitä kuvailee kodikkaaksi ja hieman nukkavieruksi. 'Nukkavieru' - onko olemassa hienompaa?

Valitettava tosiasia on, ettei näitä kieliaarteita tulee joka päivä lasten kanssa käytettyä. Kanssakäymisemme on joinakin päivinä kovin ontuvaa ja kielipuolistakin - minkä vuoksi KAIKKI suomenkieliset kirjat, CD:t ja DVD:t (eikö näille sanoille tosiaan ole vielä olemassa suomenkielistä vastinetta?) antavat lisämaustetta muuten niin yksinkertaiseen äidin ja lasten väliseen vuoropuheluun. Vai oletteko koskaan maistellut 'Nuuskamuikkunen'-nimeä? Varsin herkullinen. Muumimukikokoelmamme lisääkin ulkosuomalaiseen arkiaamuumme lisämaustetta. 'Tuutikki' on mukisuosikkini ihan nimensä takia, ja aika usein jään toistelemaan myös 'Vilijonkkaa' ja 'Hattivattia'. Okei, käännöskirjallisuuttahan nuo Tove Janssonit ehkä ovat, mutta millaiselta musiikilta se siitä huolimatta minun korviini kuulostaakaan!

Ei tämä sanojen maistelu tietenkään pelkästään suomen kieleen ulotu. Lasten englanninkielisessä mytologiakirjassa käytetään Kalevalan Louhesta 'hag'-nimitystä, ja siitä riemastuneena olen innostunut käyttämään tätä kovin aliarvostettua pienen pientä kolmikirjaimista noitaan tai vanhaan ämmään (vau, onpa tuokin hieno!) viittaavaa sanaa itsestäni. "Äiti the old hag" - voisiko ulkosuomalainen tai kaksikielinen itselleen hienompaa kunniamainintaa antaa?

Ja vaikkei minuun fidzin kielen sanat kovin rivakkaan ('rivakka', toinen aarre!) tartukaan, olen omaksunut arkikäyttöön suomalaisten ja muunkin kielisten kirosanojen tilalle varsin helposti luistavan ja mukavankuuloisen sanan 'karaik'. Kun torakka kiipeää ulkona jalkaa pitkin tai lapsi kaatuu naamalleen hiekkatielle, voin hyväntahtoisen pelästyneenä ilmaista huoleni: "Karaik! Onko kaikki hyvin?" Tai: "Karaik! Mika torakka!" Ehkä sen voisi kääntää suomenkielen pehmokirosanaksi 'hemmetti', tai jotain sinne päin, mutta varsin käyttökelpoinen huudahdus se joka tapauksessa on.

Mutta nyt on riennettävä! Kohta on iltaruuan aika, ja lapsilla kiljuva nälkä niin kuin aina. Jospa kuitenkin tekisin tästä itselleni ensin pikkiriikkisen hankalampaa toivottelemalla loppuun vielä paljon  ääkkösiä vaativan huikkauksen: "Pikaisiin jälleennäkemisiin, ystävät!"

Tällaisen murun alle on hyvä jäädä jumiin päivätorkkujen ajaksi. Ainakin jos on loistava kirja kädenulottuvilla.

Tutkiskelua

Kun pysähtyy hetkeksi, ehtii vaihteeksi katsoa sisäänpäin. Bussia nimittäin. Moni asia on muuttunut siitä, kun vajaa kaksi vuotta sitten (pika)remontoimme bussia asuttavaan kuntoon. Lapsia on syntynyt yksi lisää, mutta sänkyjä ei vieressä nukkujille tarvita enempää, ja niinpä päädyimme poistamaan vara(kerros)sängyn, kun se tuntui vain keräävän roinaa. Samalla lähti neljä istuinta ja kaksi pöytää, kun lapset kokoontuvat edelleen kirjoineen ja peleineen alakerran pöytien viereen. Nyt on lattiatilaa pienimmän kontata, vaikka jotenkin tuo tynnyrissä bussissa kasvanut on sen taidon oppinut kapeaa käytävääkin pitkin. Taas tuli huomattua, että vähempi on parempi, ja tämä avaruus on auttanut selkeyttämään myös pään sisustaa. Feng shui, vai miten se meni. Ja mikä parasta, ilman rautakauppaa monen sadan kilometrin säteellä, meidät on jälleen kerran haastettu luovuuteen ja kierrätykseen niin materiaalien kuin toteutuksenkin suhteen. Kaatopaikka on ollut aarreaittamme (jos ei omasta takaa ole löytynyt), ja niin meillä on vihdoin kierrätysmateriaaleista tehty portti rapuissa, kun siihen ei sopivan kokoista kaupasta valmiina löytynyt.

Viimeisen vuoden aikana olemme tottuneet vaihtuvien maisemien tuomiin virikkeisiin. Matkustaessa pitää aina olla skarppina: uusilla paikkakunnilla on löydettävä kaupat, kirjastot ja bussille parkkipaikka. Karttaa tutkitaan, paikallisia nähtävyyksiä etsitään, lapset vaativat vessa- ja ruokataukoja. Paikallaan ollessa ei tarvitse enää miettiä ajoreittejä kun ne ovat jo käyneet tutuiksi, ja nähtävyyksiinkin on tutustuttu (paitsi niihin, mihin ei sadekaudella ole pääsyä). Joten, on keksittävä virikkeitä mielen virkistykseksi. Meille Australian Open ja muut pienemmät tennisturnaukset ovat innostaneet uuteen harrastukseen: tämä perhe on nyt innostunut tenniksestä!

Kaikki minun tuntevat tietävät, että olen varsin mukavuudenhaluinen, enkä ehkä siksi ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut urheilusta (lue: kipeistä lihaksista ja hikoilemisesta). Mieluummin käperryn sohvan nurkkaan lukemaan hyvää kirjaa. Mutta jotain ihmeellistä nämä lapset saavat aikaan, ja heidän aito innostuksensa saa vanhankin liikkumaan 35 asteen helteessä. Kovin usein minulle tuntuu lankeavan pallopojan rooli, kun ei noviiseilla tenniksen pelaajilla vielä pysy pallo kentällä, mutta liikuntaa kai se on sekin.

Voittajia kaikki, kun yhdessä pelataan.

Isä ja poika taistelun tuoksinassa

Pallotyttö

Tekijä itse sisäisten muutosten keskellä

Ja pieninkin mahtuu liikkumaan