Me mennään bussilla!

Me mennään bussilla!

perjantai 31. heinäkuuta 2015

Niin kuin ennen

Ei ole pariin päivään tullut kirjoiteltua, kun internet-yhteys on ollut luvattoman huono, ja kuvien lataaminen olisi vienyt koko päivän. Torstaina tein nettitilauksen Colesiin (yksi kahdesta johtavasta supermarketista), ja yksinkertaisen tilauksen teko kesti tunteja! No, tulipahan kunnolla mietittyä, tarvitaanko niitä minttusuklaalevyjä sittenkään... Hilkulle meni, mutta sain tilauksen läpi määräaikaan mennessä.

Mutta kun kerrankin piti edetä hitaasti nettiostoksissa, otin vasta lukemaan oppivan tytön avuksi, ja yhdessä näppäiltiin jokainen tuote, kirjain kirjaimelta ääntäen. Tulee turhan usein hoppuiltua näissä jutuissa, ajatellen: "minä teen tämän äkkiä itse, leikkikää te sillä aikaa". Mutta niin päätti internet onneksi minun puolestani, että tähänkin hommaan voisin ottaa yhden lapsista mukaan, ja voi kuinka iloinen hän olikaan, kun sai "ihan itse" tilata meidän ruokaostokset.

Ruokaostokset toimitetaan meille melkein tuhannen kilometrin päästä Darwinista. Tilaus pitää tehdä torstai-iltaan mennessä, tavarat toimitetaan rekkafirmalle seuraavan viikon tiistaina. Keskiviikkona rekka ajaa sen tuhannen kilometriä Borroloolaan, ja torstaiaamuna me ajamme reilut sata kilometriä noutamaan viikkoa aikaisemmin tilaamamme ostokset. Toki Borroloolassakin on ruokakauppa, mutta valikoima on suppea, ja hinnat moninkertaiset (esim. 10 litran lähdevesi $3.50 Colesilla, $12 paikallisessa kaupassa). Rahtikulujen jälkeenkin meidän perheen kannattaa tilata ostokset Darwinista, mistä ne tulee samalla rekalla paikalliseen kauppaankin.

Kun äiti ei ole käyttänyt aikaa blogin kirjoittamiseen ja muuhun netissä harhailuun, on lasten kanssa harrastettu enemmän. Innostuimme tekemään nukketeatteriesityksiä ja kuvitettuja tarinoita, esimerkiksi. Yhtenä päivänä kaivettiin tyttöjen vanhoja balettiasuja laatikoiden kätköistä, ja puskaballerinat harjoittelivat piruetteja hiekan keskellä. Vaikka internet-yhteyden takkuilu sai minut ärsyyntymään, kun yritin puhua skypen kautta Suomeen tai tehdä Colesin tilausta, on se ollut rauhoittavaakin. Niin kuin meitä ympäröivään hienoon hiekkaan voi tavarat hautautua päivässä, parissa, voi internetin tietotulvaankin hukkua ihan hetkessä. On hyvä ottaa etäisyyttä ja päästää irti netistä silloin tällöin, ja nauttia elävästä elämästä.

Nukketeatteriesitys

Sokkopiiloa

Hiekkaleikkejä

Ulkoilmakylpyjä tynnyrinpuolikkaissa

Kuvitetut tarinat kuivumassa

Puskaballerinat









maanantai 27. heinäkuuta 2015

Hevosetkin nauraa...

Meillä on tyttöjen kanssa kirjoittamaton sääntö: Älä herätä nukkuvaa äitiä. Siksi heräsinkin 7-vuotiaan kuiskintaan vieressäni nukkuvalle nelivuotiaalle: "Tule pian, ulkona on villihevosia!" Vaikka olin juuri pari tuntia aikaisemmin vauvaa imettämään herättyäni päättänyt, ettei minua saa aamulla kirveelläkään ylös (hyi, kuinka väkivaltainen sanonta!), en malttanut nukkua hevosteni ohi...

Isot tytöt olivat bussin alakerrassa aamiaista syödessään havahtuneet aivan erityiseen näkyyn: aikaisemmin kauempana nähty villihevoslauma oli ihan oman leirimme vieressä! Katsokaapa minkälaiseen suloiseen näkyyn sain siis herätä:


Vähän se lauman johtaja - komea ori - yritti ottaa meistä bussin asukeista selvää, kun kuuli kaikenlaisia ilonkiljahduksia ja älämölöä asutuksemme suunnasta.


Seuraavana hetkenä meidän leirin machomies Jiniba yritti ottaa ohjat käsiinsä, ja suojella meitä "vihollisen" hyökkäykseltä.


Häntä koipien välissä joutui Jiniba kuitenkin alistuen jättämään hevoset rauhaan, kun hevoskuiskaajaisi lähti kesyttämään villihevoslaumaa.


Jos sekään ei tuonut toivottua tulosta, laitettiin lapsi (perheen hevoshulluin) asialle. Hieman epäröiden hän ensin eteni...


...mutta oli pian välikäden asemassa sisarustensa ja villihevoslauman kanssa.


Ei nyt ihan kosketusetäisyydelle ensimmäisessä kohtaamisessa päästy, mutta toivottavasti jonkinlainen ensiaskel kohti molemminpuolista luottamusta kuitenkin. 


Vaikka silti minusta tuntuu, että hevosetkin nauraa, kun heitä "kesyttämässä" on kaikenkirjava kööri pikkulapsista aikaihmisiin ja koiralaumaan. Nähtäväksi jää, kuka parhaiten lopulta nauraa, mutta minun nauruhermoa tämä jännä kokemus jo kovasti kutitti. 




















sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Kitsas kulinaristi

Minä en yleensä ole kovin kiinnostunut ruuasta. Syön melkein mitä vaan, joskin hyvää ruokaa vielä mieluummin. Mutta kaiken kaikkiaan minulla on halpa maku, ja minulle kelpaa yhtä hyvin makaronilaatikko kuin sammakonreidetkin. Niinpä lasten Darwinista saamat tuliaiset päätyivät melkein vääriin suihin. Saimme nimittäin suolattuja luumuja, ja vitsit että ne on hyviä... Melkein yhtä hyviä kuin salmiakki (jota en muuten ole saanut käsiini moneen kuukauteen).
Kuivatuissa luumuissa on suolaa ja lakritsia - siinäpä yhteys salmiakkiin - mutta ne värjäävät suun, sormet ja kaiken mihin pienet, tahmaiset sormet koskevat, ihan kirkkaanoranssiksi. Jos en nyt kaikkein hysteerisin äiti siisteyden suhteen olekaan, niin kokemuksesta olen oppinut, että tätä sotkua on parasta välttää. Mutta maultaan suolattu luumu käy pahimpaan hätään salmiakinkorvikkeeksi lapsillekin, jotka ovat jo äidinmaidossa tottuneet salmiakin makuun, vaikka se harvinaista herkkua täällä onkin.

Kalaa olen syönyt näin paljon Suomessa viimeksi. Vaikka mies on intohimoinen kalastaja, olin viime vuosien perusteella ehtinyt moneen otteeseen tuomita hänet aika onnettomaksi sellaiseksi - kalasaaliit ovat olleet hyvin vaatimattomia. Ja jos pari kirjoitusta sitten harmittelin, ettei mies voi kielimuurin takia lukea blogikirjoituksiani, nyt olen siitä vain kiitollinen: enhän minä julkisesti voisi epäillä suuren metsästäjän kalastustaitoja tai -onnea, joka on kylläkin (onneksi) viime aikoina ottanut suotuisan käänteen. Näistä vesistä tulee kalaa niin mukavasti, että minäkin jaksan joskus lähteä siiman päähän istumaan. Vaikka osa kaloista on ammattikalastajien mielestä roskaa, me syömme barracudaakin ihan mielellään. Jos hauesta jaksaa ruodot nyppiä ruokaillessa pois, niin mikä ettei näistäkin kaloista. Ja mikä parasta, mies on kerran Suomen reissullansa saanut maistaa savukalaa: nyt on jo jutuissa vilahdellut kalan savustus, ehkä sitä jossain vaiheessa vielä maistellaankin!

Kuivatun luumun "sivuvaikutuksia". Punaiset huulet siis.

Osa kalasaaliista: turskaa, barracudaa ja "Long Tom"


Olen minä joskus Helsingissä (!) sammakonreisiä maistanut, mutta tätä veijaria en kehtaisi panna pataan. Tyttöjen luontokuvaus, osa 295.


perjantai 24. heinäkuuta 2015

Lapsuuden kesät ja kesäverhot

Meillä vaihdettiin Suomessa aina kevätsiivouksen yhteydessä kesäverhot ikkunoihin. Annettiin auringon tulla tupaan, kun sitä oli kerrankin saatavilla. Aussiystäväni ihmetteli taannoin, että miten suomalaiset millään nukkuvat kesän valoisimpaan aikaan, pimennysverhot ikkunoissako? Ei nukuta ei, hillutaan ulkona valoisat yöt läpeensä, ja kerätään iloa ja valoa talvea varten varastoon. Ihan niin kuin marjat ja muutkin. Kerätään mustikat, mansikat, karviaiset, vadelmat, viinimarjat, puolukat, karpalot, hillat - lepo - kanttarellit, tatit suppilovahverot - lepo - nostetaan perunat, porkkanat, avomaankurkut, sipulit, punajuuret - lepo - kaadetaan, sirkkelöidään, klapitetaan puut. Että on talvella sitten kystä kyllä ja lämpöä nurkissa. Minun on välillä ihan jumalaton ikävä tuota kiivasta perkaamista, säilömistä, pilkkomista ja pakastamista. Talveen valmistautumista. Pohjolassa jos missä on elämässä selkeä järjestys ja rytmi vuodenaikojen mukaan.

Ja kun kaikista näistä herkuista päästään nauttimaan, tapahtuu sekin tietyn kaavan mukaan. Toinen aussiystäväni luonnehti keitetyn perunan kuorimista suomalaiseksi ruokarukoukseksi. Minäkin muistan, kuinka suurella hartaudella sitä haarukan päässä istuvaa kuumaa perunaa kuorittiin, ja samalla varottiin polttamasta pieniä sormia, ja perunan hajoamista haarukkaan. Tuli siinä tosiaan vietettyä muutama hiljainen hetki äiti maan antimia siunaten. Tai rupisia perunoita kiroten. 

Kellari ja kylmiö olivat niin kotona kuin mummolassakin lapsena suosikkipaikkoja. Kotikellarissa oli hyllyittäin mehupulloja, saaveittain suolakurkkuja, ja laarikaupalla multaisia, syksyltä tuoksuvia perunoita. Pakasteesta otin usein litran purkin mansikoita, joita hampaat jäässä ja lusikka vääränä söin. 
Ei ole asiat huonosti nyt, kun voin pistää banaania poskeen vuoden ympäriinsä, mutta noihin muistiin säilöttyihin lapsuuden muistoihin ei ole kenenkään koskeminen: niissä aurinko paistaa ja elämä hymyilee, verhonkin läpi.

Täällä Australiassa pirteän oranssit valoverhot vaihtui äkkiä paksuihin "talviverhoihin": ei sitä valon määrää kestä aamukuudelta kukaan!

keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Kielipuoli

"Oli ennen onnimanni, onnimannista matikka, matikasta maitopyörä, maitopyörästä pytikkä..." Sarjassamme suomalaisia loruja, joissa ei ole päätä eikä häntää. Enää. Kieli muuttuu, ja niin minäkin. Kymmenen vuotta ulkosuomalaisena on tehnyt tehtävänsä, enkä minä taida puhua kovin täydellistä - tai edes sujuvaa - suomea. Blogin kirjoittaminen auttaa jonkun verran pitämään yllä kirjoitettua kieltä, ja Skypen kautta puhun suomea vanhempieni kanssa mahdollisimman usein. Mutta täällä Australiassa meillä ei juurikaan ole suomalaisia ystäviä, joten lasten suomen kieli on kopio omastani: lounaismurteisesta, satunnaisilla savon sanoilla höystetystä suomen kielestä.

Ja myönnettävä se on, että kyllä minun puheeni joukkoon eksyy nykyään englanninkielisiä sanojakin vaikka joskus vannoin, että kielet on pidettävä erillään, ettei lasten kielet sekoitu. Niinpä nelivuotias tuli eilen kertomaan minulle, että "sisko on ihan buggered". Nauraa kihitteli siihen päälle, kovin innoissaan kun oli uuden sanan oppimisesta. Tällaisesta sanojen ja kielten sekoittumisesta en vielä osaa (onneksi) kovin huolissani olla, hienosti kun ovat kaikki lapset oppineet ilmaisemaan itseään molemmilla kielillä. On meillä tietysti vuosien saatossa syntynyt vaikka mitä kielisolmuja, mutta kaikki on toistaiseksi pystytty avaamaan. Nelivuotiaamme esimerkiksi puhui vielä muutama kuukausi sitten vain suomea isälleen, jolla on hallussa vain yksinkertaisinta sanastoa. Toisaalta viisivuotiaallemme englannin kieli näyttää olevan leikeissäkin ykköskieli.

Vaikka isi ei puhui lasten kanssa fidziä, joitakin sanoja lapset käyttävät englanninkielisten vastineiden sijaan aina isänsä kanssa puhuessaan. Isi on lasten suussa aina ollut "Ta", ja ukkosmyrsky saa lapset hihkumaan "kuru kuru". Paljon aktiivisanastoa enemmän he tietysti ymmärtävät, ja minäkin olen vuosien varrella väkisinkin oppinut ymmärtämään lyhyitä keskustelunpätkiä ja usein käytettyjä lauseita. Onhan minun pitänyt oppia, ettei mies suinkaan lasta typeräksi soimaa huutaessaan "tollo", vaan kehottaa kiirehtimään. Ja liharuuista erottaa toki possun kanasta, vaikka ruuasta riippumatta toistaakin sanaa "kana" (syö).

Joskus koen haikeutta siitä, etten voi kommunikoida miehen perheen kanssa heidän äidinkielellään, tai että mies ei voi lukea vaikka näitä blogitekstejäni. Mutta loppujen lopuksi sanat ovat vain osa kommunikaatiota, eivätkä nekään yksin riitä ilmaisemaan kaikkea. Ja valitettavan usein niitä vielä tulkitaan väärin. Ilmeet, eleet, kehonkieli ja joskus jopa toisen ihmisen ajatusten lukeminen ovat kaikki tarpeen hyvässä viestintäyhteydessä, oli puhekieli mikä hyvänsä.


Hymy...
Sanaton viestintä...
Kasa sovittuja symboleja ja äänteitä...

...mutta parhaimmillaan niiden avulla voi levittää tärkeää sanomaa.

tiistai 21. heinäkuuta 2015

Taitamaton taiteilija

Jos osaisin maalata, ostaisin sinistä, punaista ja vihreää, ja maalaisin tämän maiseman. Mutta ensin kaikki värit pitäisi kuluttaa ja haalistaa, ennen kuin tämän maiseman voisi, melkein puolihuolimattomasti, pyyhkäistä kankaalle. Taivas on sininen. Siihen ei tarvita valkoista pilviksi, se on yhtä sineä laidasta toiseen. Sitten maalaisin hiekan. Se on punainen kauttaaltaan. Päälle ripottelisin kerroksen haalean vaaleaa, auringonpolttamaa vihreää. Ehkä muutaman epämääräisen muodon kuumuuden väreilyssä, tuherruksia pensselin kärjestä.

Ja niin minä tämän maiseman usein näen, bussin ikkunasta astioita tiskatessani, ulkona pyykkiä ripustaessani, keinutuolissa vauvaa imettäessäni. Maisema on vain värejä, katseeni liian huolimaton, mieleni väsynyt.

Mutta tuohon tasaiseen taustaan syntyy päivän mittaan yksityiskohtia: lapsi tuo näytille pullean toukan, ihastelee ja ihmettelee. Päiväkävelyllä joku näkee kirkkaanvärisen kuningaskalastajan, ja luettelee siinä näkemänsä värit. Toinen jatkaa päättäväisesti kyselyä: Miksi sen nimi on kuningaskalastaja? Onko se hyvä kalastamaan? Miksei sitä kutsuta kunigatarkalastajaksi? Yksi vannoo olevansa maailman paras kalastaja, kuin kuningatarkalastaja konsanaan. Tie on täynnä jälkiä. Dingoa, hevosta, villisikaa, goanna-liskoa jäljitetään. Lapsi maalaa hevosen tarinassaan valkoiseksi, sitten ruskeaksi. Possu on kieritellyt mudassa. Lisko ei enää olekaan goanna vaan sinikielinen skinkki. Puusta valuva pihka on tyttären kertoman mukaan oranssia. "Kiiltää kuin timantti", lisää toinen. Minä en huomannut, olin kävellä maisemani, elämäni ohi.








sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Pieleen mennyt sunnuntaiajelu

Minä en ole poistunut puskaleiristä neljään viikkoon, mitä nyt pari kertaa vielä puskempaan. Tänään lähdettiin sitten oikein sunnuntaiajelulle, että äitikin pääsee vähän tuulettumaan. Ihan niin kuin täällä luonnon keskellä ei pää tuulettuisi tarpeeksi muutenkin! Minulle olisi varmasti enemmän tarpeen kunnon juttutuokio muidenkin kuin puskan, puiden ja pienten lasten kanssa. Ai niin, ja miehen kanssa ei kunnon keskustelua tällä hetkellä saa vireille, kun yksi puhuu vain kalastuksesta.

No joo, tien päälle päästiin, mutta kuinkas kävikään parinkymmenen kilometrin päässä leiristä: auto ylikuumeni. Lähempi tutkailu osoitti, että "joku letku" oli haljennut. Jotain puskamekaanikon (taikka taikurin?) taitoja mies taisi käyttää, ja saimme kuin saimmekin ajettua takaisin leiriin eikä miehen tarvinnut lähteä pitkälle iltajuoksulle hakemaan leiristä toista kulkuneuvoa. Eräs vierailijamme kerran ihmetteli rauhallisuuttani vastaavanlaisessa tilanteessa; monen mutkan kautta olen vihdoin oppinut, etteivät suuret tunteet auta käytännön ongelmissa mitenkään, ne kannattaa jättää paljon herkullisempiin tilanteisiin.

Ja vaikka sunnuntaiajelu menikin pieleen, saivat lapset jotain ihasteltavaa ihan leirimme lähellä. Villejä, vapaita, kesyttämättömiä hevosia. Jotenkin viehättävä ajatus, että niitä ei ruoki tai hoida kukaan, niillä ei ole koskaan ratsastettu, ne vaan ovat ja elävät vaistojensa varassa. Mutta eipä minulla tietenkään ollut kamera valmiina, joten se kauneus jää täällä jakamatta. Sitten keksin, että tähän olisi kiva laittaa linkki Hanna Ekolan "Vieläkö on villihevosia"-lauluun (vaikken kuvallista todistusaineistoa villihevosista tänään saanutkaan), mutta sitä ei sitten Youtubesta näyttänyt löytyvän. Tietenkään. Jos ei mennyt sunnuntaiajelu putkeen, niin ei sitten sunnuntaikirjoituskaan.

Ei ollut lapsilla lupa näin matkustaa, vaan äiti komensi laittamaan turva(vyö)t kiinni
Jos autoon ei olisi tullut vikaa, ei oltaisi pysähdytty tähän, enkä minä olisi saanut tilaisuutta katsella lapsiani tässä asetelmassa. Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin.

Onneksi ei kuitenkaan tarvinnut kävellä leiriin asti, näin se kävi paljon helpommin.

Yksi kulkija oli päivän jäljiltä niin väsynyt, että nukahti omia aikojaan.

Laskee se aurinko pilalle menneenä sunnuntainakin...

...ja kuu hymyilee kaiken pimeyden keskellä taas. Hyvä hiljaisuus.

perjantai 17. heinäkuuta 2015

Totta aurinkoinen puoli

Meillä on paistanut aurinko viime viikkoina niin, että rusketusryppyjä on tullut naamaan aina vaan lisää. Siis niitä kulmia kurtistaessa ja silmiä siristäessä syntyviä ryppyjä, jotka kasvojen muuten päivettyessä jäävät vaaleiksi. Jos rusketusraidoissa ei vielä ole tarpeeksi, niin tulee minulle rusketustäpliäkin, tavallaan, kun raskausajalta jääneet maksaläiskät imevät lisää väriä itseensä.

Tämä kaikki siis ihan vain siksi, ettei jostain syystä tule aina tehtyä niin kuin valvova silmä opastaa: "Slip! Slop! Slap!" sanotaan jo Australian 80-luvun ihosyöpäkampanjassakin. Oikeassa ovat, varmasti, auringon haitallisilta säteiltä ON syytä suojautua. Mutta enpä minä ilman paitaa kehtaisi ulkosalla loikkiakaan, mahanahka kuin äitikengurun venynyt pussi, samasta syystä molemmilla. Sitä aurinkovoidetta ei kyllã ihan joka päivä viitsisi läträtä iholle, haitallisia kemikaaleja on kai siinäkin. Hatun käyttöä vastaan en keksi mitään perusteluja, mitä nyt pää saattaa hiota. Eli paita päälle, rasvaa pintaan ja hattu päähän aina ennen auringossa ulkoilua.

Suomessa asuessani käytin tuhottomasti arvokasta energiaa haikailemalla lämpöön ja aurinkoon. Syyskuun alussa olisin helposti voinut käydä talviunille ja herätä vasta toukokuun lopulla, ihan vaan pimeyttä ja kylmyyttä välttääkseni. Mutta kyllä minä toisaalta täällä auringonpolttamassa maassa joskus salaa kaipaan marraskuun räntäsateita; saisinpahan hyvällä omatunnolla käpertyä sohvan nurkkaan lukemaan kirjaa. Ihan koko päiväksi. Enkä pistäisi nenääni ulos edes raitista ilmaa vetämään. Täällä auringossa en tietenkään voi heittää hukkaan kaunista ulkoilupäivää ja jäädä sängynpohjalle lojumaan: ylös, ulos ja lenkille! Ja pyykkiä pesemään kun nyt hyvin kuivuvatkin...

Mutta jos totta puhutaan, niin mielelläni minä auringossa kylven. Imen säteitä ahnaasti itseeni, ja ehkä vielä joskus sisäinen aurinkoni paistaa niin valoisana ja lämpimänä, ettei sillä ole väliä mitä ulkona sataa, sillä minulla on hyvä olla.

Tähän loppuun vielä sarja kuvia, joissa photobombaajana aurinko, salaa verhon raosta. Keskipäivällä otettuja valokuvia katsoessakin tekee mieli siristellä silmiä.







tiistai 14. heinäkuuta 2015

Ruokakulttuurista

Minä heräsin tänä aamuna curryn tuoksuun. Mies oli ilmeisesti herännyt nälkäisenä, ja söi aamiaiseksi mahan täyteen riisiä ja currykanaa. Ei ehkä aamiainen minun makuuni, mutta minäpä tarvitsenkin kupin tai kaksi vahvaa kahvia ennen kuin olen edes tarpeeksi hereillä syödäkseni mitään. Aamiainen on toki tärkeä ateria, mutta suomalaiseen ruokakulttuuriin ei yleensä kuulu lämpimät ruuat (paitsi ehkä puuro), vaikka aamiaispöydästä monenlaista särvintä leivän päälle löytyisikin.

Leivän, niinpä niin. Se jokapäiväinen leipä, joka täällä Australiassa on kovin usein vaalea paahtoleipä. Kunnon ruisleipää ei näillä taajuuksilla löydy kaupasta ollenkaan, ja muuta kuin ihan valkoista leipääkin on huonosti saatavilla. Aussit syövät usein aamiaiseksi paahtoleipää, ja monella levitteenä on Vegemite (oluenvalmistuksen hiivajätteestä valmistettu levite). Omanlaisensa makuelämykset kaikissa kulttuureissa siis.

Monet ruokaperinteet ja tuotteet, Vegemite mukaanlukien, juontavat tietysti juurensa aikaan, jolloin yltäkylläisyyteen ei ollut varaa, ja kaikki ruoka-aineet käytettiin hyväksi. Kun eläin teurastettiin, siitä ei hevillä heitetty mitään hukkaan, vaan kaikki hyödynnettiin eri muodoissa ruuaksi. Niin kuin Suomessa esimerkiksi veriletut ja sianpääsyltty, tai fidziläisen mieheni perheen herkut: kananjalat (ei siis ne reisipalat, vaan varvasosa!) ja kanan sisäelimistä valmistettu curry. Aboriginaalit taas syövät kengurusta hännänkin suurena herkkuna.

Muutenkin, kun itse pyydystää tai teurastaa eläimen, siitä valmistettuun ruokaan suhtautuu ihan eri tavalla. Minulla se tarkoittaa pienen pientä palaa kurkussa, jos joudun syömään lihaa, jota olen sitä ennen katsonut silmästä silmään. Minun laittamieni liharuokien raaka-aineena on tästä syystä useimmiten jauheliha: mahdollisimman jalostettu lihatuote, jonka alkuperä on melko helppo unohtaa. Mies käyttää ruuanlaittoon mielellään tuoreita aineksia, eikä ole ollenkaan tavatonta, että meille tuodaan läheiseltä karjatilalta lihaa. Tai niin kuin eilen, miehet menivät pyydystämään yhden itse. Täällä meren lähellä syömme myös kalaa aina kun sitä on saatavilla, tuoretta ja paikallista! Tykkään kovasti tuosta lähiruoka-ajattelusta, ja vaikka joskus ikävä kirvelee suomalaisten marjojen perään, niin ne Kiinasta matkustaneet pakastemustikat ovat monessakin mielessä kovin heikko korvike. Jos marjoissa hävitään, niin tuoreita hedelmiä on täällä onneksi aina saatavilla, sesonkien mukaan. Joulua ja mangokautta odotellessa!

Curry kilpikonnaa...
...pannuleipää...

...ja lähiruokaa. Minä olin silti tyytyväinen, että kuvan otti joku muu, eikä se edes ole kovin selkeä. Vaikka onhan se niinkin, että ruokaa on otettava sarvista, jos sitä meinaa syödä.
Jinibakin sai herkkunsa.





torstai 9. heinäkuuta 2015

Näitä polkuja tallaan mä viimeiseen asti...

...jos sä rakkaani seisot mun vierelläin." Tai jotenkin näin kai ne Ruohosen veljekset joskus veti. Totta toinen puoli, meinaan minä. Tukea ja turvaa me kaikki kaipaamme valitsemallamme polulla. Mielellään minä ajattelen itseäni kovin itsenäisenä ja itseriittoisena ihmisenä, mutta varsinkin tässä elämäntavassa ja -tilanteessa tuntuu varsin mukavalta, että kaiken voi jakaa tutun luottohenkilön kanssa. Niin kuin vessanpytyn säiliön tyhjennyksen, esimerkiksi. Ilo isommaks ja paska puoliks.

Mutta ei minun parisuhteesta pitänyt kirjoittaa, vaan teistä. (Tie, teistä. Ei: te, teistä. Suomen kieli on ihmeellinen.) Kaikki tiet vievät johonkin, ja mielellään tietysti Roomaan, kun en ole siellä vielä koskaan käynyt. Mutta. Tiet - ja polut - ovat tavattoman mielenkiintoisia loputtomien mahdollisuuksien vuoksi: ei eksyä voi kukaan, kun jokainen polku on elämys, ihmetys itsessään. Niin kuin meidän taannoinen kalastusretki. Tie (kinttupolku) leiristä rantaan on noin 30 kilometriä, joskus pidempi, joskus lyhyempi. Villisikojen kuopat ja puskapalossa kaatuneet puut olivat muokanneet reittiä viime kerrasta aikaa lailla, ja meidän oli otettava kiertoteitä. Ajonopeus vaihteli myös tieolosuhteiden mukaan: upottavan hiekan yli piti kaahata, ettei sinne jäisi jumiin. Yllättävä mutka tiessä vaati hiljentämään vauhtia, melkein pysähtymään.

Me olemme olleet vasta parisen viikkoa tässä puskaleirissä, sitä ennen saman tovin Borroloolassa, ja minun mieleni on jo levoton. Vieraille maille, tietymättömille teille, mieleni jo halajaa. Ei se määränpää, vaan se matka, seikkailu, uusi ja tuntematon, sitä minun on taas nälkä. Ajetaanko tätä tietä, vai valitaanko toinen? Vielä hetken on minun maltettava mieleni, harjoitettava kärsivällisyyttäni, nieltävä nälkäni, ja nautittava tästä vakaussaarekkeesta, missä kotibussimme tällä hetkellä seisoo.














tiistai 7. heinäkuuta 2015

Kylmä rintama +29°/+16°

Australiassa on talvi, ja tänä aamuna se tuntui. Täällä pohjoisosissa ei paljon talvea tunneta muuta kuin kuivana kautena, päivälämpötilat pysyvät 30 asteen kieppeillä ympäri vuoden. Mutta yöllä voi olla kylmä, ja villasukat ei ole yhtään liikaa! Minulla on tilaustyönä tehty varvastossuihin sopivat villasukat - ei ehkä niin kauniit, mutta ah! niin käytännölliset. (Kiitos Mummo.) Lapsetkin ovat hytisseet kylmästä, ja aamulla meidän sänky oli täynnä. Niin kuin englanninkielisessä lastenlaulussa sanotaan: "There was six in the bed and the little one said, roll over, roll over..." Meidän sängyssä ei mahtunut kylkeä kääntämään, se oli kuin palapeli. Jos yksi kellahti selälleen, toisen piti kääntyä kyljelleen, muuten reunimmainen kierähtää lattialle. Lapset nukkuivat hyvin, vanhemmat ei niin yhtään, kun pienet jalat potkivat peittoa pois, ja välillä sitä vedettiin päälle. No, läheisyys lämmittää. Joillakin seuduilla yön kylmyyttä mitataan vieruskoirien määrissä: oli kolmen koiran yö = harvinaisen kylmä; eilen riitti yksi koira lämpöpatterina. Koirista puheenollen, meidän Jiniba nukkuu isännän toivomuksesta ulkona pitämässä harhailevan karjan, villihevoset ja dingot leiristä pois, muuten sekin olisi varmaan samalla sängyllä...

Meidän onneksi kuiva kausi on täällä nimensä mukaisesti kuiva. Sadetta ei toivottaisi tällä hetkellä senkään vuoksi, että meidän koti on jumissa hiekassa, ollut jo yli kaksi viikkoa. Kun yritimme saada ajettua se kuopasta pois, ajopyörän ilmajousi poksahti, eikä bussia ole voinut siirtää ilman sitä mihinkään. Tänään mies on vihdoin ajanut Borroloolaan hakemaan Sydneystä tilatun varaosan: jospa me pääsisimme tästä montusta pois ennen sadekauden alkua... Vaikka eipä silti, hyvinhän me täällä puskassa viihdytään, kaiken hiljaisuuden keskellä. Yöllä kuuntelimme vain karjalauman mölinää, ja päivällä mölisemme itse.


Aika villit on sukat, mutta niin on niillä kulkijakin.

Aamulla ei pärjännyt ilman lämmintä aamutakkia ja kerrospukeutumista.

Tässä kuuden hengen parisänky: taitaa olla lisäsiipi tarpeen...
Aamulla lasten kerrossängyt loistivat tyhjyyttä.